Sadepäivän varalle

On kamera ja sateenvarjot. 45 minuuttia sateessa ja neljättäsataa kuvaa. Kliseisesti voisi sanoa, että jos jaksaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen, törmää mielenkiintoisiin yksityiskohtiin. Enempää en viitsi puhua läpiä päähäni, ohessa kuvia.

Riio de Zaneiru

Melkeinpä paskat housuissa istuin lentokentältä meitä tuoneessa bussissa odottaen vähintään ampumahaavaa tervetuliaislahjaksi Copacabanalta. Bussimatkan aikana ilta pimeni (hämmentävän nopeasti) ja vekkulit kodittomat saivat minut tuntemaan oloni varsin mielenkiintoiseksi. 

Saavuimme kävellen viiden korttelin päässä sijainneelle hostellille, joka paljastui yhdeksi parhaista hostelleista, joissa olen yöpynyt (niitähän kun onkin niin paljon...) Koko päivän matkustamisen myötä kunto oli kohtuuttoman väsynyt ja lepo oli tarpeen. 

Seuraava päivä meni rehdisti nähtävyyksien parissa. Jeesuspatsaalle kärräydyttiin vanhalla junalla, josta ainakin meikäläisellä oli kovemmat odotukset. Junasta piti näkyä kaikki mahdollinen, mutta kyyti sujui pääasiassa oksia ja lehtiä katsellen. 

Itse pysti olikin sitten täysin eri luokkaa, ihan joka päivä ei tule samanlaisia näkymiä tai Vapahtajia vastaan. Patsaalta näkyi käytännössä koko Rio de Janeiro ja komean aurinkoisena päivänä näkymästä ei mahtavuutta jäänyt puuttumaan. Jeppekin oli kaikessa ylväydessään varsin vakuuttava, eikä väenpaljous tai ihmisten hupaisat kuvaustyylit päässeet häiritsemään. 

Samana päivänä kävimme vielä Sokeritoppavuorella, joka tarjosi aivan täysin vastaavaa näköalapornoa. Ja pieniä apinoita. Vuorelle kivuttiin kiskohisseillä ja koko lysti kustansi sellaisen kymmenisen euroa opiskelijalta. (Muut sitten tuplahinnalla.) Vertailun vuoksi Jeesusta pääsi katsomaan noin 17 eurolla. 

Rion yöelämä nopean katsauksen ja varsin kapean otoksen perusteella vaikutti keskittyvän Lapaan. Tämä on siis alue täynnä kaikkea juhlimiseen liittyvää. Kuppiloita, ravinteleita, juoma- ja ruokakojuja, elävää ja kuollutta musiikkia, miehiä, naisia ja kaikkea siltä väliltä. Jokaiseen makuun luultavasti löytyy jotain, kunhan vain on valmis totuttautumaan brassien rytmiin. Joka onkin sitten ihan jotain muuta kuin keskiverto onnelapogoajalla. 

Rannallakin tuli käytyä. Copacabana on likainen, mutta ei niin loputtoman kamala, mitä jotkut sanovat. Paras lähiranta meille oli kuitenkin Ipanema. Tämä on siis järkyttävä kaistale santaa, kauniita ja ei-niin-kauniita vartaloita, olut- ja limpparimyyjiä ja komeita aaltoja. Ja futista, futislenttistä ja lenttistä. Ja oma pätkä homoille (seksuaalivähemmistökö on se oikea ja korrekti sana?) sekä surffareille. Ja mahdollisesti Dirt Nasty. Ainakin Erickin mukaan. 

Ipanema oli siis kaikkea mitä rannalta voi vain odottaa keskellä miljoonakaupunkia. 

Itse kuumottelin turvallisuuden perään aika paljon ennen matkaa  ja sen aikana, mutta itselle ei onneksi käynyt mitään. Kavereilla kävi huonompi säkä ja heiltä lähti pitkäkyntisten matkaan mm. kamera ja rahaa. Tästä he kuitenkin selvisivät säikähdyksellä ja homman voinee laittaa vain uskomattoman huonon säkän piikkiin. 

Yleisesti voi kuitenkin sanoa, että Rio on kyllä kaupunki, jossa saisi kulumaan kuukauden, jos toisenkin ja neljän päivän pyrähdyksellä sai vain raapaistua pintaa. Sekin raapaisu tosin maistui hyvältä, ja huuhtelin sen alas lukemattomilla tölkeillä guaranaa.

(Ja Guaranan takia Rioon lähdinkin.)

Ja kuvia, joista osa panoraamoja, eli klikkaamalla isoksi. 

 

Valparaíso

Valparaíso on kaupunkina boheemi ja tällä hetkellä palanut. Kävimme siellä luokkaretkellä tuossa viikonloppu tai pari sitten. Kaupunki on rakennettu kukkuloille, jotka nousevat merenrannasta melko haipakkaa ja mereltä katsottuna Valparaíso onkin yhtä rinnettä täynnä rakennuksia. Nämä luokkaretket ovat olleet yllättävän toimivaa tavaraa, vaikkakin uskon sen johtuneen etenkin tässä Valparaíson tapauksessa matkaseurasta, ei niinkään itse kohteesta. Valokuvattavaa kaupungissa olisi kyllä riittänyt vaikka muille jakaa.

Kävimme retkellä merimuseossa, taidemuseossa, kukkulalla, paattiajelulla ja rannalla. Harmikseni huomasin, ettei ohjelmaan sisältynyt vierailua Pablo Nerudan kämpillä ja tämä yhdessä kaupungin valokuvauspotentiaalin kanssa herätti ajatuksen Valparaísoon palaamisesta, joka toivottavasti vielä toteutuu. 

PS. Matkasta teki osaltaan mielenkiintoisen se, että matka suoritettiin samoilla silmillä eilisestä.

Ohessa kuvia.

"Hitsit."

Bonuksena kuritusta ja homostelua.

Ja bändikuva.

Viña del Mar

Merta, syötävää, juotavaa ja hyvää seuraa. Meri tosin oli jo kylmennyt, mutta se ei menoa haitannut. Se on muuten harvinaisen uskomaton tunne, kun katsot auringon painuvan horisontin taa Tyynen valtameren yltä kylmä olut kädessä. Ja olisi se ihan ilman sitä oluttakin ollut käsittämätöntä. Jos sitä kokonaan kliseiseksi haluaisi ruveta, niin voisi jopa sanoa, että tuli mietittyä mistä sitä on aikanaan parikymmentä vuotta sitten lähtenyt, mitä matkalle on mahtunut, ja missä sitä on tällä hetkellä. Mutta eihän noin saa vielä parikymppisenä tehdä, eihän?

Pablo ja sen koti

Lainatakseni nimetöntä ajattelijaa nimeltä Elina: "Kyllä mäkin voittaisin Nobelin, jos asuisin tollasessa talossa." Pablo Nerudan kämppä Isla Negrassa oli käsittämättömän upea paikka.

Pablohan oli kova poika runoilemaan aikoinaan ja voitti se siinä ohessa Nobelinkin. Pablo tykkäsi asioista, ja kun kieli kerran sujui, niin Pablo-poikahan pisti sitten kirjoittaen ja runoili muun muassa tuolista. Taisi se jostain muustakin kirjoittaa.

Pablolla oli tosimiehen tavoin rahaa, asuntoja ja naisia. Tällä hetkellä näistä asunnoista kolme on herralle omistettuja museoita, ja sattuipa eräänä keväisenä/syksyisenä lauantaipäivänä, että vierailimme joukolla hänen Isla Negran kämpällä. Kämppä sijaitsi Tyynen valtameren rannalla, ja meri oli muutenkin vahvasti kämpillä läsnä. Sisällä taloissa ei saanut kuvata, mutta voin spoilata sen verran, että siellä oli mitä eriskummallisempia keräilyesineitä, ja monella niistä oli paljon tekemistä meren kanssa. Siellä oli muun muassa lukuisia laivojen pienoismalleja, laivojen keulafiguureita, suuntaamisvälineistöä, simpukankuoria (ja kun sanon simpukankuoria, niin tarkoitan, että yliluonnollinen määrä mitä erilaisempia simpukankuoria jokaisesta maailmankolkasta, Pablolle kun niitä ihmiset sitten tuppasivat lahjoittamaan) ja mitä lie.

Pablon makuuhuoneesta avautui uskomaton näkymä merelle, ja uskon, että siihen herääminen saattoi edesauttaa ainakin hieman hänen uraansa. Ja ylipäätään, inspiroivampaa kotia saa hakemalla hakea.

Kaiken muun hyvän lisäksi Pablo oli kivenkova kommunisti ja voitti Stalinin rauhanpalkinnonkin vuonna -53. (Päivän turha fakta: suomalaisista tämän "kunnian" ovat pokanneet Felix Iversen, Mirjam Vire-Tuominen ja Urho Kekkonen, kahdesti. Vuodesta -56 lähtien tämä kunnia kulki Leninin rauhanpalkinnon nimellä, eli Mirkku ja Urkki ovat saaneet pystin Leninin nimellä.)

Ja sitten niitä kuvia.

Urku auki, turpa kiinni

Täällä on ollut hiljaisempaa. (Monikohan blogikirjoitus maailmassa alkaa valittelulla siitä, että nyt ei ole tullut kyllä kirjoitettua omaan blogiin?) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei asioita olisi tullut tehtyä tai niitä olisi tapahtunut. Seuraavassa ko. asioita:

- olen saanut kokeista vain hyväksyttyjä arvosanoja (???)

- huoneeni oveen on kirjoitettu, että Suomessa on lohikäärmeitä ja poltettuja kirkkoja

- olen uinut Tyynessä valtameressä

- kämppämme kokoonpano on vaihtunut, yksi muutti pois omasta tahdostaan, toinen leukemian takia, tilalle tuli yksi venezuelalainen ja yksi kolmen passin mies (Espanja-Venezuela-Chile)

- olen koskenut Pablo Nerudan petivaatteisiin

Jätin listan lyhyeksi tarkoituksella, on sitä muutakin tapahtunut täällä. Positiivista on huomata, kielenä espanja toimii yllättävän hyvin. Negatiivista oli sanoa jäähyväiset ystävälle, joka lähti takaisin kotiin syövän takia. Onneksi on vielä vaihtoa jäljellä ja paljon hyviä asioita tiedossa. 

Ja alla muutama satunnainen kuva teemalla "täällä ollaan". Jatkossa sitten lisää, pysykää kuulolla!

Asteikko täällä on siis 1-7. Ja espanjaksi mennään, niin kuin punakynästä näkyy.

 

Kulttuuriviikonloppu tai muu vastaava ajanjakso

Suurena kulttuurin ystävänä päätin viettää kulttuuriviikonlopun. Tai viikon. Tai muun ajanjakson. Täällä meikäläisen muisti ja todelliset faktat eivät välttämättä ole aina yksi ja sama.

Kulttuuriviikonloppu vaati kuitenkin etukäteisvalmisteluita. Juttelin kansallisten viinispesialistien kanssa ja tiedustelin, mikä voisi olla kiinnostavin viinitila vierailla. Salaisuuksien kyllästämissä kahvisalongeissa kyselin ympäriinsä kaupungin inspiroivinta harrastelijateatteria. Suurimittaisten selvittelyiden jälkeen olin löytänyt pitäjän pätevimmän viinitilan ja äkännyt tunteita hivelevimmän teatteritroupeen, mutta hukannut samalla itseni. Seurapiirikerman seassa karkelointi kaikessa kukoistuksessaan osoittautuikin petolliseksi.

Mitä helvettiä minä kirjoitan? 

VIINITILALLA

Todenmukaisemmin joku muu oli keksinyt, että mennään viinitilalle isommalla porukalla. Valitsimme viinitilan, jossa kukaan ei vielä ollut vielä vieraillut. Kyseessä oli pienehkö Viña Aquitania, reilun tunnin matkan päässä päämajasta. Matka sinne taittui kahdella eri metrolinjalla ja lopulta lyhyellä taksipyrähdyksellä. Meitä oli kolme ranskalaista, kolme meksikolaista ja kolme suomalaista. Vajaan tunnin kierros ja englanninkielinen selostus (selkeä sellainen) kustansi yhdeltä henkilöltä 15 000 paikallista pesoa, joka markoissa teki sellaisen noin 20 euroa. Tähän hintaan sisältyi myös kolmen viinin maistamiset.

Tila oli pienehkö muihin paikallisiin toimijoihin verrattuna, ja he tuottivat viinejä vain "tilausmyyntiin", eli kauppojen hyllyille nämä viinit eivät päädy. Rypäleistä tuotetuin taisi olla kaperneesovinjon. (Cabernet Sauvignon niille, jotka eivät halua tyytyä tarjoamaani virheettömään ääntämiseen.) Tila näytti rajautuvan toisessa suunnassa vuoriin ja toisessa suunnassa vähemmän jännittävästi autotiehen. Näkymät olivat vakuuttavat, sillä symmetriset viljelykset kuljettivat katsetta aina jylhiin vuoriin tai vaihtoehtoisesti horisontissa piirtyvään Santiagon siluettiin asti.

Kierroksemme kulki läpi erilaisten tuotantorakennusten, joita kaiken kaikkiaan taisi olla kaksi. Toisessa oli valtavat siilot viinin valmistamista varten sekä tynnyrit kypsyttämistä varten. Toinen puolestaan oli varasto, jossa oppaamme näytti, miten viinipullo sinetöidään ja miten siihen laitetaan etiketti. Jee. Rakennusten jälkeen siirryimme ihmettelemään maisemia viljelysten laidalle ja muutenkin kummastelemaan rypäleitä ja viinipuskia. Kierros itsessään oli mielenkiintoinen, mutta kuten ajatella saattaa, ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä.

Sykähdyttävää sen sijaan oli viinien maistaminen. Ensin maistoimme jotain rivipunkkua, joka ei tarjonnut mitään erikoista, vaikka ihan mukiinmenevää olikin. (Hauskaa, kun joku juoma on mukiinmenevää.) Toinen maistamamme viini olikin sitten jo eri luokkaa. Tilan vanhinta kaupattavaa vuosikertaa (2006) oleva Cabernet Sauvignon herätti mieleen muistot lapsuuden kesistä, kun -- ei kun ei mitään, nyt oli huono. Oli siis hyvää, erittäin hyvää. Ja sitä juodessa pystyi kuvittelemaan maukkaan pihvin siihen kylkeen ja hieman hämyisen kynttiläillallisen erinomaisessa seurassa. 

Paras viini oli kuitenkin viimeisenä tarjoiltu valkkari. Voi saatana, miten hyvää. Maku oli pehmeä, raikas (ei yhtään kekkosmainen), kevyt ja kuitenkin kiinnostava. Kuin olisi juonut maailman puhtainta viiniä, näin äärimmäisen analyyttisesti puhuttaessa. Kyseessä oli Chardonnay, ja vuosikerta oli joko 2008 tai 2011. Pidän yleensä enemmän punaisesta, mutta tämä viini sai minut miettimään vakavasti orientaatiotani.

Maisteluiden jälkeen kevyissä tunnelmissa painuttiinkiin sitten takaisin "kotiin", yhtä kokemusta rikkaampana ja makunystyrät tyydytettyinä. 

TIETOISKU (jos joku Chilessä oleskeleva tai tänne hamuava joskus haluaa vierailla ko. tilalla): 

Viinitilalle pääsee sinisellä metrolinjalla, ja tilaa lähinnä oleva asema on Quilin. Sieltä perille pääsee joko taksilla tai bussilla numero D17. Kierrokset on varattava etukäteen ja meidän ottaman Premium-kierroksen lisäksi on tarjolla myös karvalakkiversio, joka kustantaa melkein puolet vähemmän, 8000 pesoa (~10€). Tässä vielä tilan nettisivut.

TEATTERISSA

Koska kyseessä oli kulttuuriviikonloppu, tai muu kulttuuriajanjakso, päätin siis sivistää itseäni ja mennä katsomaan tätä paikkakunnan lahjakkainta harrastelijateatteria. Pikaisten Domien jälkeen --

Ja jälleen takaisin todellisuuteen. Sain kutsun teatteriin ystävältä, jolla oli pienimuotoiseen alennukseen oikeuttava kuponki, koska hän asuu samassa kämpässä (muutaman muun lisäksi) kahden näytelmässä näyttelevän näyttelijän (tulipas se ketterästi sieltä) kanssa. Ennakko-odotukset espanjaksi vedettävältä pienen budjetin näytelmältä olivat aikalailla nollassa, joten tiedossa oli melkeinpä joka tapauksessa positiivinen yllätys. 

2500 pesoa (rapiat kolme euroa) maksanut lippu oli luultavasti paras ostokseni hetkeen heti ravinnon jälkeen. Cara de fuego (tulifeissi) osoittautui vangitsevaksi kertomukseksi eräästä chileläisestä perheestä, jonka kulisseissa oli meneillään kaikenlaista hässäkkää. En spoilaa enempää, koska todennäköisesti kaikki tätä lukevat aikovat mennä katsomaan tämän näytelmän heti huomenna. Näytelmän lavasteet olivat varsin yksinkertaiset, ja ne vaihtuivat vain kerran koko näytelmän aikana. Näytelmä vedettiin läpi viiden näyttelijän voimin ja koko puolitoistatuntisen aikana en katsonut kertaakaan rannekelloani tai puhelintani. Näytelmän "loppumonologin" kohdalla huomasin jännittäväni koko kroppani voimin ja istuvani naulittuna ihmettelemässä tätä intensiivistä kohtausta. 

Näytelmästä ulos kävellessä huomasin tuntevani itseni helpottuneeksi, sillä näytelmä oli ollut äärimmäisen vangitseva ja näyttelijät todella antoivat kaikkensa lavalla. Koskaan en ole nähnyt yhtä vaikuttavaa teatteriesitystä ja mikä hauskinta, näyttelijät tuskin olivat täysammattilaisia ja näytelmän liput maksoivat murto-osan siitä, mitä Suomessa joutuisi pulittamaan. Tulifeissi hakkasi Puntilan isännät ja muut tusinatekeleet mennen tullen. Enkä tässä ole sanomassa, ettei Suomessa ole hyviä näytelmiä, mutta hinta-laatusuhde (tälläiselle juntille hinta-laatusuhde on taiteellekin hyvä mittari)  - varsinkaan isommissa teattereissa - ei välttämättä aina ole ihan kohdallaan. 

Plussana oli hauskaa huomata, että sitä ymmärsi melkein kaiken, mitä puhuttiin. 

Kaiken kaikkiaan kulttuuriajanjakso oli äärimmäisen hyvä kokemus. Ja lopuksi kuvia.

Tän kuvan otin kierroksen jälkeen.

Näin hyviä viinejä ei syljeskellä mihinkään.

Hyvät oli pukeet.

Ja koska tämä on meikäläisen blogi, niin laitetaan yksi kuva nyt sitten itsestäkin.

Poruilla.