Kiimaa

Nyt kun kisat ovat jo kaikkien osalta ohi, ja mielenkiintomittari aikalailla tyhjissä, on hyvä laittaa muutamat kuvat MM-kisahulinoista täältä Chilestä. Chilehän alkulohkossa meni ja voitti silloisen hallitsevan maailmanmestarin, Espanjan, ja tästähän se riemu sitten ratkesi. 

Torilla tavattiin, ja hulinan lomassa mm. kaapattiin 6 paikallisen TKL:n bussia ja yli 300 vaurioitui. Santiagon virallinen torillatapaamispaikka, Plaza Italia, pistettiin aikalailla kokonaisuudessaan päreiksi ja alkuillan iloinen riemujuhla vaihtui kaaokseksi illan pimetessä. (Mm. kokko oli ilmeisesti tarpeen sytyttää torille.)

Ulos astuessa ei voinut erehtyä siitä, mitä oli tapahtunut ja aina meidän asuntoon asti kuului selvästi, kun Chile teki maalin, tai ylipäätään pelissä tapahtui jotain huomionarvoista. Autojen torvet, CHI-CHI-CHI-LE-LE-LE VIVA CHILE! -huudot ja muu sekalainen melu kaikui Santiagon kaduilla aina pelin alusta pitkälle iltaan saakka. 

Tunnelma vaikutti lähinnä vallankumousta, ihmiset ryntäsivät kaduille ja kiipesivät aidoille ja Chilen lippu toimi varmana pukukoodina. Myöskin kameran kanssa liikkuessa ihmiset halusivat tulla kuvatuiksi, ja poseerasivatkin kameralle varsin autuaasti. 

Ilman myöhemmän illan sekoiluja tämä olisi ollut täydellinen kansanjuhla. Joka tapauksessa oli uskomatonta nähdä, kuinka jalkapallo voi vaikuttaa ihmisiin, varsinkin kun on tottunut Suomen verrattaen kalseaan ilmapiiriin. Onneksi meillä pohjoisessakin ollaan tekemässä jo paljon asioita oikein, ja toivon mukaan samantyylistä kisahumua saadaan kokea jalkapallonkin parissa lähivuosina.

(Samanlainen oli kansan reaktio täällä myös Australia-voiton jälkeen, mutta nämä kuvat ovat Espanja-pelin illalta.)

Sadepäivän varalle

On kamera ja sateenvarjot. 45 minuuttia sateessa ja neljättäsataa kuvaa. Kliseisesti voisi sanoa, että jos jaksaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen, törmää mielenkiintoisiin yksityiskohtiin. Enempää en viitsi puhua läpiä päähäni, ohessa kuvia.

Urku auki, turpa kiinni

Täällä on ollut hiljaisempaa. (Monikohan blogikirjoitus maailmassa alkaa valittelulla siitä, että nyt ei ole tullut kyllä kirjoitettua omaan blogiin?) Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei asioita olisi tullut tehtyä tai niitä olisi tapahtunut. Seuraavassa ko. asioita:

- olen saanut kokeista vain hyväksyttyjä arvosanoja (???)

- huoneeni oveen on kirjoitettu, että Suomessa on lohikäärmeitä ja poltettuja kirkkoja

- olen uinut Tyynessä valtameressä

- kämppämme kokoonpano on vaihtunut, yksi muutti pois omasta tahdostaan, toinen leukemian takia, tilalle tuli yksi venezuelalainen ja yksi kolmen passin mies (Espanja-Venezuela-Chile)

- olen koskenut Pablo Nerudan petivaatteisiin

Jätin listan lyhyeksi tarkoituksella, on sitä muutakin tapahtunut täällä. Positiivista on huomata, kielenä espanja toimii yllättävän hyvin. Negatiivista oli sanoa jäähyväiset ystävälle, joka lähti takaisin kotiin syövän takia. Onneksi on vielä vaihtoa jäljellä ja paljon hyviä asioita tiedossa. 

Ja alla muutama satunnainen kuva teemalla "täällä ollaan". Jatkossa sitten lisää, pysykää kuulolla!

Asteikko täällä on siis 1-7. Ja espanjaksi mennään, niin kuin punakynästä näkyy.

 

Kulttuuriviikonloppu tai muu vastaava ajanjakso

Suurena kulttuurin ystävänä päätin viettää kulttuuriviikonlopun. Tai viikon. Tai muun ajanjakson. Täällä meikäläisen muisti ja todelliset faktat eivät välttämättä ole aina yksi ja sama.

Kulttuuriviikonloppu vaati kuitenkin etukäteisvalmisteluita. Juttelin kansallisten viinispesialistien kanssa ja tiedustelin, mikä voisi olla kiinnostavin viinitila vierailla. Salaisuuksien kyllästämissä kahvisalongeissa kyselin ympäriinsä kaupungin inspiroivinta harrastelijateatteria. Suurimittaisten selvittelyiden jälkeen olin löytänyt pitäjän pätevimmän viinitilan ja äkännyt tunteita hivelevimmän teatteritroupeen, mutta hukannut samalla itseni. Seurapiirikerman seassa karkelointi kaikessa kukoistuksessaan osoittautuikin petolliseksi.

Mitä helvettiä minä kirjoitan? 

VIINITILALLA

Todenmukaisemmin joku muu oli keksinyt, että mennään viinitilalle isommalla porukalla. Valitsimme viinitilan, jossa kukaan ei vielä ollut vielä vieraillut. Kyseessä oli pienehkö Viña Aquitania, reilun tunnin matkan päässä päämajasta. Matka sinne taittui kahdella eri metrolinjalla ja lopulta lyhyellä taksipyrähdyksellä. Meitä oli kolme ranskalaista, kolme meksikolaista ja kolme suomalaista. Vajaan tunnin kierros ja englanninkielinen selostus (selkeä sellainen) kustansi yhdeltä henkilöltä 15 000 paikallista pesoa, joka markoissa teki sellaisen noin 20 euroa. Tähän hintaan sisältyi myös kolmen viinin maistamiset.

Tila oli pienehkö muihin paikallisiin toimijoihin verrattuna, ja he tuottivat viinejä vain "tilausmyyntiin", eli kauppojen hyllyille nämä viinit eivät päädy. Rypäleistä tuotetuin taisi olla kaperneesovinjon. (Cabernet Sauvignon niille, jotka eivät halua tyytyä tarjoamaani virheettömään ääntämiseen.) Tila näytti rajautuvan toisessa suunnassa vuoriin ja toisessa suunnassa vähemmän jännittävästi autotiehen. Näkymät olivat vakuuttavat, sillä symmetriset viljelykset kuljettivat katsetta aina jylhiin vuoriin tai vaihtoehtoisesti horisontissa piirtyvään Santiagon siluettiin asti.

Kierroksemme kulki läpi erilaisten tuotantorakennusten, joita kaiken kaikkiaan taisi olla kaksi. Toisessa oli valtavat siilot viinin valmistamista varten sekä tynnyrit kypsyttämistä varten. Toinen puolestaan oli varasto, jossa oppaamme näytti, miten viinipullo sinetöidään ja miten siihen laitetaan etiketti. Jee. Rakennusten jälkeen siirryimme ihmettelemään maisemia viljelysten laidalle ja muutenkin kummastelemaan rypäleitä ja viinipuskia. Kierros itsessään oli mielenkiintoinen, mutta kuten ajatella saattaa, ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä.

Sykähdyttävää sen sijaan oli viinien maistaminen. Ensin maistoimme jotain rivipunkkua, joka ei tarjonnut mitään erikoista, vaikka ihan mukiinmenevää olikin. (Hauskaa, kun joku juoma on mukiinmenevää.) Toinen maistamamme viini olikin sitten jo eri luokkaa. Tilan vanhinta kaupattavaa vuosikertaa (2006) oleva Cabernet Sauvignon herätti mieleen muistot lapsuuden kesistä, kun -- ei kun ei mitään, nyt oli huono. Oli siis hyvää, erittäin hyvää. Ja sitä juodessa pystyi kuvittelemaan maukkaan pihvin siihen kylkeen ja hieman hämyisen kynttiläillallisen erinomaisessa seurassa. 

Paras viini oli kuitenkin viimeisenä tarjoiltu valkkari. Voi saatana, miten hyvää. Maku oli pehmeä, raikas (ei yhtään kekkosmainen), kevyt ja kuitenkin kiinnostava. Kuin olisi juonut maailman puhtainta viiniä, näin äärimmäisen analyyttisesti puhuttaessa. Kyseessä oli Chardonnay, ja vuosikerta oli joko 2008 tai 2011. Pidän yleensä enemmän punaisesta, mutta tämä viini sai minut miettimään vakavasti orientaatiotani.

Maisteluiden jälkeen kevyissä tunnelmissa painuttiinkiin sitten takaisin "kotiin", yhtä kokemusta rikkaampana ja makunystyrät tyydytettyinä. 

TIETOISKU (jos joku Chilessä oleskeleva tai tänne hamuava joskus haluaa vierailla ko. tilalla): 

Viinitilalle pääsee sinisellä metrolinjalla, ja tilaa lähinnä oleva asema on Quilin. Sieltä perille pääsee joko taksilla tai bussilla numero D17. Kierrokset on varattava etukäteen ja meidän ottaman Premium-kierroksen lisäksi on tarjolla myös karvalakkiversio, joka kustantaa melkein puolet vähemmän, 8000 pesoa (~10€). Tässä vielä tilan nettisivut.

TEATTERISSA

Koska kyseessä oli kulttuuriviikonloppu, tai muu kulttuuriajanjakso, päätin siis sivistää itseäni ja mennä katsomaan tätä paikkakunnan lahjakkainta harrastelijateatteria. Pikaisten Domien jälkeen --

Ja jälleen takaisin todellisuuteen. Sain kutsun teatteriin ystävältä, jolla oli pienimuotoiseen alennukseen oikeuttava kuponki, koska hän asuu samassa kämpässä (muutaman muun lisäksi) kahden näytelmässä näyttelevän näyttelijän (tulipas se ketterästi sieltä) kanssa. Ennakko-odotukset espanjaksi vedettävältä pienen budjetin näytelmältä olivat aikalailla nollassa, joten tiedossa oli melkeinpä joka tapauksessa positiivinen yllätys. 

2500 pesoa (rapiat kolme euroa) maksanut lippu oli luultavasti paras ostokseni hetkeen heti ravinnon jälkeen. Cara de fuego (tulifeissi) osoittautui vangitsevaksi kertomukseksi eräästä chileläisestä perheestä, jonka kulisseissa oli meneillään kaikenlaista hässäkkää. En spoilaa enempää, koska todennäköisesti kaikki tätä lukevat aikovat mennä katsomaan tämän näytelmän heti huomenna. Näytelmän lavasteet olivat varsin yksinkertaiset, ja ne vaihtuivat vain kerran koko näytelmän aikana. Näytelmä vedettiin läpi viiden näyttelijän voimin ja koko puolitoistatuntisen aikana en katsonut kertaakaan rannekelloani tai puhelintani. Näytelmän "loppumonologin" kohdalla huomasin jännittäväni koko kroppani voimin ja istuvani naulittuna ihmettelemässä tätä intensiivistä kohtausta. 

Näytelmästä ulos kävellessä huomasin tuntevani itseni helpottuneeksi, sillä näytelmä oli ollut äärimmäisen vangitseva ja näyttelijät todella antoivat kaikkensa lavalla. Koskaan en ole nähnyt yhtä vaikuttavaa teatteriesitystä ja mikä hauskinta, näyttelijät tuskin olivat täysammattilaisia ja näytelmän liput maksoivat murto-osan siitä, mitä Suomessa joutuisi pulittamaan. Tulifeissi hakkasi Puntilan isännät ja muut tusinatekeleet mennen tullen. Enkä tässä ole sanomassa, ettei Suomessa ole hyviä näytelmiä, mutta hinta-laatusuhde (tälläiselle juntille hinta-laatusuhde on taiteellekin hyvä mittari)  - varsinkaan isommissa teattereissa - ei välttämättä aina ole ihan kohdallaan. 

Plussana oli hauskaa huomata, että sitä ymmärsi melkein kaiken, mitä puhuttiin. 

Kaiken kaikkiaan kulttuuriajanjakso oli äärimmäisen hyvä kokemus. Ja lopuksi kuvia.

Tän kuvan otin kierroksen jälkeen.

Näin hyviä viinejä ei syljeskellä mihinkään.

Hyvät oli pukeet.

Ja koska tämä on meikäläisen blogi, niin laitetaan yksi kuva nyt sitten itsestäkin.

Poruilla.

Meikäläisen kämppä

Meikäläisen kämppä on parasta, mitä on. Tai ainakin melkein. 

Meikäläisen kämppä on kahdennessakymmenennessä kerroksessa. En ole ikinä asunut näin korkealla.

Meikäläisen kämppä on täynnä saastaisia ulkomaalaisia. Halusin kirjoittaa huikealta kuulostavan lauseen vuoksi saastaisia, mutta eivät he ole saastaisia. (Ja kaikille väärinymmärtäjille tiedoksi, en ole rasisti. Eikä perään tule muttia.) He ovat meksikolaisia ja chileläisiä. Näistä tykkään enemmän meksikolaisista, mutta se johtuu vain siitä, että he ovat läheisempiä minulle. Olen onnellinen, että he asuvat täällä ja että minä asun täällä myös. Ja minähän tässä olen se saastainen ulkomaalainen.

Meikäläisen kämppä sisältää kahden meksikolaisen ja kahden chileläisen lisäksi paljon ikkunoita. Moneen suuntaan. Ja niistä ikkunoista on käsittämättömät maisemat. Ainakin näin alunperin luikalalaiselle maalaiselle. Kaupunki ylettyy aina kukkuloihin ja vuoriin asti. Ja sitä kaupunkia on paljon. Myös kukkuloita ja vuoria on paljon. Joka puolella. Ja kun hyvä tuuri käy, auringonlasku maalaa ensin vuoret punaisiksi, jonka jälkeen voinkin siirtyä katselemaan palavaa taivasta omasta ikkunastani. Palavan taivaan jälkeen horisonttiin syttyy tuikkiva valomeri. Se tuntuu hyvältä.

(Jos joku tietää, olisin erittäin kiinnostunut tietämään, miksi kaukana sijaitsevat valot tuntuvat vilkkuvan tai tuikkivan pimeällä.)

Meikäläisen kämppä sijaitsee perin neuvostoliittolaisen oloisessa rakennuksessa. Tulee mieleen Hervanta ja jopa hieman Mikontalo ennen sen peruskorjausta. Alakerrassa on respa, jossa työskentelee aina joku. Aina. Rakennus myös heiluu maanjäristyksen sattuessa kuin hyytelö hidastetussa filmissä. Se on vanhempi kuin isosiskoni. (Terveisiä!)

Meikäläisen kämppä on ainakin meikäläiselle hyvä paikka asua.

Meikäläinen. Kuvia.

Viimeinen kuva meni käsille, kun latasin sen tänne. Se on oikeasti ihan hieno kuva, uskokaa tai älkää.