Sadepäivän varalle

On kamera ja sateenvarjot. 45 minuuttia sateessa ja neljättäsataa kuvaa. Kliseisesti voisi sanoa, että jos jaksaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen, törmää mielenkiintoisiin yksityiskohtiin. Enempää en viitsi puhua läpiä päähäni, ohessa kuvia.

Viña del Mar

Merta, syötävää, juotavaa ja hyvää seuraa. Meri tosin oli jo kylmennyt, mutta se ei menoa haitannut. Se on muuten harvinaisen uskomaton tunne, kun katsot auringon painuvan horisontin taa Tyynen valtameren yltä kylmä olut kädessä. Ja olisi se ihan ilman sitä oluttakin ollut käsittämätöntä. Jos sitä kokonaan kliseiseksi haluaisi ruveta, niin voisi jopa sanoa, että tuli mietittyä mistä sitä on aikanaan parikymmentä vuotta sitten lähtenyt, mitä matkalle on mahtunut, ja missä sitä on tällä hetkellä. Mutta eihän noin saa vielä parikymppisenä tehdä, eihän?

Kulttuuriviikonloppu tai muu vastaava ajanjakso

Suurena kulttuurin ystävänä päätin viettää kulttuuriviikonlopun. Tai viikon. Tai muun ajanjakson. Täällä meikäläisen muisti ja todelliset faktat eivät välttämättä ole aina yksi ja sama.

Kulttuuriviikonloppu vaati kuitenkin etukäteisvalmisteluita. Juttelin kansallisten viinispesialistien kanssa ja tiedustelin, mikä voisi olla kiinnostavin viinitila vierailla. Salaisuuksien kyllästämissä kahvisalongeissa kyselin ympäriinsä kaupungin inspiroivinta harrastelijateatteria. Suurimittaisten selvittelyiden jälkeen olin löytänyt pitäjän pätevimmän viinitilan ja äkännyt tunteita hivelevimmän teatteritroupeen, mutta hukannut samalla itseni. Seurapiirikerman seassa karkelointi kaikessa kukoistuksessaan osoittautuikin petolliseksi.

Mitä helvettiä minä kirjoitan? 

VIINITILALLA

Todenmukaisemmin joku muu oli keksinyt, että mennään viinitilalle isommalla porukalla. Valitsimme viinitilan, jossa kukaan ei vielä ollut vielä vieraillut. Kyseessä oli pienehkö Viña Aquitania, reilun tunnin matkan päässä päämajasta. Matka sinne taittui kahdella eri metrolinjalla ja lopulta lyhyellä taksipyrähdyksellä. Meitä oli kolme ranskalaista, kolme meksikolaista ja kolme suomalaista. Vajaan tunnin kierros ja englanninkielinen selostus (selkeä sellainen) kustansi yhdeltä henkilöltä 15 000 paikallista pesoa, joka markoissa teki sellaisen noin 20 euroa. Tähän hintaan sisältyi myös kolmen viinin maistamiset.

Tila oli pienehkö muihin paikallisiin toimijoihin verrattuna, ja he tuottivat viinejä vain "tilausmyyntiin", eli kauppojen hyllyille nämä viinit eivät päädy. Rypäleistä tuotetuin taisi olla kaperneesovinjon. (Cabernet Sauvignon niille, jotka eivät halua tyytyä tarjoamaani virheettömään ääntämiseen.) Tila näytti rajautuvan toisessa suunnassa vuoriin ja toisessa suunnassa vähemmän jännittävästi autotiehen. Näkymät olivat vakuuttavat, sillä symmetriset viljelykset kuljettivat katsetta aina jylhiin vuoriin tai vaihtoehtoisesti horisontissa piirtyvään Santiagon siluettiin asti.

Kierroksemme kulki läpi erilaisten tuotantorakennusten, joita kaiken kaikkiaan taisi olla kaksi. Toisessa oli valtavat siilot viinin valmistamista varten sekä tynnyrit kypsyttämistä varten. Toinen puolestaan oli varasto, jossa oppaamme näytti, miten viinipullo sinetöidään ja miten siihen laitetaan etiketti. Jee. Rakennusten jälkeen siirryimme ihmettelemään maisemia viljelysten laidalle ja muutenkin kummastelemaan rypäleitä ja viinipuskia. Kierros itsessään oli mielenkiintoinen, mutta kuten ajatella saattaa, ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä.

Sykähdyttävää sen sijaan oli viinien maistaminen. Ensin maistoimme jotain rivipunkkua, joka ei tarjonnut mitään erikoista, vaikka ihan mukiinmenevää olikin. (Hauskaa, kun joku juoma on mukiinmenevää.) Toinen maistamamme viini olikin sitten jo eri luokkaa. Tilan vanhinta kaupattavaa vuosikertaa (2006) oleva Cabernet Sauvignon herätti mieleen muistot lapsuuden kesistä, kun -- ei kun ei mitään, nyt oli huono. Oli siis hyvää, erittäin hyvää. Ja sitä juodessa pystyi kuvittelemaan maukkaan pihvin siihen kylkeen ja hieman hämyisen kynttiläillallisen erinomaisessa seurassa. 

Paras viini oli kuitenkin viimeisenä tarjoiltu valkkari. Voi saatana, miten hyvää. Maku oli pehmeä, raikas (ei yhtään kekkosmainen), kevyt ja kuitenkin kiinnostava. Kuin olisi juonut maailman puhtainta viiniä, näin äärimmäisen analyyttisesti puhuttaessa. Kyseessä oli Chardonnay, ja vuosikerta oli joko 2008 tai 2011. Pidän yleensä enemmän punaisesta, mutta tämä viini sai minut miettimään vakavasti orientaatiotani.

Maisteluiden jälkeen kevyissä tunnelmissa painuttiinkiin sitten takaisin "kotiin", yhtä kokemusta rikkaampana ja makunystyrät tyydytettyinä. 

TIETOISKU (jos joku Chilessä oleskeleva tai tänne hamuava joskus haluaa vierailla ko. tilalla): 

Viinitilalle pääsee sinisellä metrolinjalla, ja tilaa lähinnä oleva asema on Quilin. Sieltä perille pääsee joko taksilla tai bussilla numero D17. Kierrokset on varattava etukäteen ja meidän ottaman Premium-kierroksen lisäksi on tarjolla myös karvalakkiversio, joka kustantaa melkein puolet vähemmän, 8000 pesoa (~10€). Tässä vielä tilan nettisivut.

TEATTERISSA

Koska kyseessä oli kulttuuriviikonloppu, tai muu kulttuuriajanjakso, päätin siis sivistää itseäni ja mennä katsomaan tätä paikkakunnan lahjakkainta harrastelijateatteria. Pikaisten Domien jälkeen --

Ja jälleen takaisin todellisuuteen. Sain kutsun teatteriin ystävältä, jolla oli pienimuotoiseen alennukseen oikeuttava kuponki, koska hän asuu samassa kämpässä (muutaman muun lisäksi) kahden näytelmässä näyttelevän näyttelijän (tulipas se ketterästi sieltä) kanssa. Ennakko-odotukset espanjaksi vedettävältä pienen budjetin näytelmältä olivat aikalailla nollassa, joten tiedossa oli melkeinpä joka tapauksessa positiivinen yllätys. 

2500 pesoa (rapiat kolme euroa) maksanut lippu oli luultavasti paras ostokseni hetkeen heti ravinnon jälkeen. Cara de fuego (tulifeissi) osoittautui vangitsevaksi kertomukseksi eräästä chileläisestä perheestä, jonka kulisseissa oli meneillään kaikenlaista hässäkkää. En spoilaa enempää, koska todennäköisesti kaikki tätä lukevat aikovat mennä katsomaan tämän näytelmän heti huomenna. Näytelmän lavasteet olivat varsin yksinkertaiset, ja ne vaihtuivat vain kerran koko näytelmän aikana. Näytelmä vedettiin läpi viiden näyttelijän voimin ja koko puolitoistatuntisen aikana en katsonut kertaakaan rannekelloani tai puhelintani. Näytelmän "loppumonologin" kohdalla huomasin jännittäväni koko kroppani voimin ja istuvani naulittuna ihmettelemässä tätä intensiivistä kohtausta. 

Näytelmästä ulos kävellessä huomasin tuntevani itseni helpottuneeksi, sillä näytelmä oli ollut äärimmäisen vangitseva ja näyttelijät todella antoivat kaikkensa lavalla. Koskaan en ole nähnyt yhtä vaikuttavaa teatteriesitystä ja mikä hauskinta, näyttelijät tuskin olivat täysammattilaisia ja näytelmän liput maksoivat murto-osan siitä, mitä Suomessa joutuisi pulittamaan. Tulifeissi hakkasi Puntilan isännät ja muut tusinatekeleet mennen tullen. Enkä tässä ole sanomassa, ettei Suomessa ole hyviä näytelmiä, mutta hinta-laatusuhde (tälläiselle juntille hinta-laatusuhde on taiteellekin hyvä mittari)  - varsinkaan isommissa teattereissa - ei välttämättä aina ole ihan kohdallaan. 

Plussana oli hauskaa huomata, että sitä ymmärsi melkein kaiken, mitä puhuttiin. 

Kaiken kaikkiaan kulttuuriajanjakso oli äärimmäisen hyvä kokemus. Ja lopuksi kuvia.

Tän kuvan otin kierroksen jälkeen.

Näin hyviä viinejä ei syljeskellä mihinkään.

Hyvät oli pukeet.

Ja koska tämä on meikäläisen blogi, niin laitetaan yksi kuva nyt sitten itsestäkin.

Poruilla.

Mäkipahanen

Voisin kirjoittaa siitä, miten asiat ovat lähteneet täällä käyntiin. Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia uusi paikka on herättänyt minussa. Voisin kirjoittaa myös miljoonasta muusta asiasta, mutta en tee niin. Kirjoitan mäestä.

Kiipesin San Cristóbalin kukkulalle. Se ei ollut fiksua. Ainakaan paperilla. Pieni mäkihän se, ajattelin. Helpostihan sinne kiipeää. Armeijan käynyt mies. 

Muutama sata metriä käveltyäni ymmärsin olleeni karvaasti väärässä. Helvetillinen kuumuus ja maasta nouseva pöly rampauttivat lähes tyystin minun kävelyni. Jaloissa poltti enemmän kuin hetkeen ja silmissä sumeni tämän tästä. Matka kesti ikuisuuden tai puolitoista. Raakaa hommaa tuo kiipeäminen.

Olin matkalla kilpasilla hikisen papan kanssa. Heitin hänelle kommentin "que caliente" kun kävelin hänen ohitseen. (Kohta jo natiivi espanjanpuhuja!) Lähellä huippua törmäsin myös tuttuun ukkoon hostellista. Ukkoa painoi mäen kiipeäminen. Tai saattoi olla ukon oletettu jo pidempään käynnissä ollut elämän mäen kiipeäminen. 

Hikisenä ja uupuneena pääsin huipulle. Siellä tuntui hyvältä. Siellä oli neitseellinen sikiäminen. Siellä oli turisteja. Siellä oli juomakioskeja. Siellä oli sen hetkinen taivas.

Jos unohti patsaalla huudelleet kakarat, paikalla oli sopivan hiljaista. Taustalla soi seesteinen musiikki (kajareista?) ja maisemat olivat upeaakin upeammat. Oikeasta kohdasta katsoessa pystyi näkemään koko Santiagon ja taustalla jöröttävät vuoret. Meinasin jo herkistyä, mutta sitten keräsin itseni ja kiroilin jotain suomeksi, ihan vaan ettei homoksi tai naiseksi luultaisi. (Vitsi nääs, ei kaikesta kannata suuttua.)

Matkalla alas olin taas kilpasilla saman papan kanssa. Tällä kertaa pappa painoi minusta ohi ja heitti "vamoooos" siinä kulkiessaan. Jouduin ottamaan sen kiinni, ja näyttämään kuka määrää. Kypsä kun olen.

Yo soy la inmaculada concepción. En mää, toi patsas.

Siellä se vaanii. Tai varjelee, miten vaan.

Läksiäiset ja ihmiset

Lähtiessä on aina fiksua hyvästellä ihmiset. Se on ollut tiukkaan agendassa nyt ennen lähtöä, ja yllättävän rankkaa hommaahan se on ollut. Välillä henkisesti ja välillä fyysisesti. Välillä molempia. Mutta onneksi ihmiset ovat hienoja ja pääsee pääosin hyvillä mielin lähtemään huomenna. Kiitos Vaasa, kiitos Tampere ja kiitos Helsinki. 

Seuraavassa kuvia RP:ltä saaduista läksiäislahjoista.

(Tämän linkin takaa kuva aiheella "Mä Helsingin läksiäisten jälkeen" – Viewer discretion is advised.)

Mä ja RP:ltä saatu Survival pack

RP:n SP:n sisältö

RP:n huikeen paidan printit!

Alkuvalmistelut vol. 1: Ajatus lähdöstä

Tässä on lähipäivinä tiedossa jonkun verran juttua lähdöstä, sen säädöistä ja fiilistelyistä. Kirjotan näitä pääasiassa itselle muistiin, mutta ehkä näistä saa jotain irti joku itsekin vaihtoa tai matkalle lähtöä aikova. Aloitetaan nyt kevyimmällä, eli fiilistelyllä.

Lähdössä vaihtoon? 

Lähde ihmeessä. Ensimmäiseen päätökseen ei paljoa tarvita. Hieman lomakkeiden täyttämistä, haaveilua ja epämääräsiä unelmia seikkailusta. Omalla kohdalla päätös lähteä syntyi ryhmäpaineen tuloksena, ja Santiago oli ainoa vaihtokohde, johon edes hain. Siitä asti olen kuitenkin kiintynyt enemmän ja enemmän ajatukseen lähdöstä.

Omalta koululta saatu myönteinen vaihtopäätös saapui sähköpostiin, kun olin Luang Prabangissa, Laosissa. Etenkin silloin vaihto tuntui erittäin kaukaselta ajatukselta. Ja tuntuu vieläkin. Mutta nyt kahdeksan päivän päässä häämöttävää lähtöä on tullu jo kuumoteltua niin monelta kantilta, että ehkä se nyt lopulta tapahtuu.

Ajan mittaan tässä on tarvinnut käydä erilaisissa orientaatiotilaisuuksissa, täyttää lomakkeita, lupailla itselleen lukevansa kieltä, käydä eri ihmisten pakeilla, täyttää ja toimittaa vähän lisää lomakkeita ja todistuksia, sekä selittää ihmisille miljoonaan ja yhteen kertaan, että joo Chileen, ja helmikuussa lennetään ja ei oo viisumia, eikä kielitaitoo. Paitsi lukiossa kokoon raavittu espanjan kielen Cum laude approbatur, jolla toivon pääseväni kuuhun ja takasin. (Kielestä ja sen taidosta muuten on tulossa yks alkuvalmistelupostaus.) Eikä siinä selittämisessäkään mitään vikaa oo, onpahan juttuseuraa ja -aihetta.

Kohteesta myönteinen päätös saapuikin sitten vähän myöhempään, vaan reilu kuukausi ennen suunniteltua lähtöä. Siitä asti ajatukset onkin ollut pääasiassa nytkösitäsittenoikeestilähetäänkin ja panikointia käytännön asioista. Isoin kysymys on ollut viisumi ja sen sisältämät säädöt. Sekin nyt sitten lopulta ratkesi ja mun pitäis jopa päästä maahan sisään. Ellei sitten oo jotain naamarajaa, höhöhöhöhöhöhöhö. (Ei vaan, oon oikeesti käsittämättömän kaunis ihminen.)

Ja nyt ajatus on vihdoin konkretisoitumassa. Säädöt alkaa olla säädetty ja lähtö on ensi viikolla. Se tuntuu hyvältä. Suosittelen kaikille. Lähtekää.

Haluaisin sanoa, että oli liikaa aikaa, mutta ei ollu. On se hyvä kuitenkin olla blogissa kuvia.