Pablo ja sen koti

Lainatakseni nimetöntä ajattelijaa nimeltä Elina: "Kyllä mäkin voittaisin Nobelin, jos asuisin tollasessa talossa." Pablo Nerudan kämppä Isla Negrassa oli käsittämättömän upea paikka.

Pablohan oli kova poika runoilemaan aikoinaan ja voitti se siinä ohessa Nobelinkin. Pablo tykkäsi asioista, ja kun kieli kerran sujui, niin Pablo-poikahan pisti sitten kirjoittaen ja runoili muun muassa tuolista. Taisi se jostain muustakin kirjoittaa.

Pablolla oli tosimiehen tavoin rahaa, asuntoja ja naisia. Tällä hetkellä näistä asunnoista kolme on herralle omistettuja museoita, ja sattuipa eräänä keväisenä/syksyisenä lauantaipäivänä, että vierailimme joukolla hänen Isla Negran kämpällä. Kämppä sijaitsi Tyynen valtameren rannalla, ja meri oli muutenkin vahvasti kämpillä läsnä. Sisällä taloissa ei saanut kuvata, mutta voin spoilata sen verran, että siellä oli mitä eriskummallisempia keräilyesineitä, ja monella niistä oli paljon tekemistä meren kanssa. Siellä oli muun muassa lukuisia laivojen pienoismalleja, laivojen keulafiguureita, suuntaamisvälineistöä, simpukankuoria (ja kun sanon simpukankuoria, niin tarkoitan, että yliluonnollinen määrä mitä erilaisempia simpukankuoria jokaisesta maailmankolkasta, Pablolle kun niitä ihmiset sitten tuppasivat lahjoittamaan) ja mitä lie.

Pablon makuuhuoneesta avautui uskomaton näkymä merelle, ja uskon, että siihen herääminen saattoi edesauttaa ainakin hieman hänen uraansa. Ja ylipäätään, inspiroivampaa kotia saa hakemalla hakea.

Kaiken muun hyvän lisäksi Pablo oli kivenkova kommunisti ja voitti Stalinin rauhanpalkinnonkin vuonna -53. (Päivän turha fakta: suomalaisista tämän "kunnian" ovat pokanneet Felix Iversen, Mirjam Vire-Tuominen ja Urho Kekkonen, kahdesti. Vuodesta -56 lähtien tämä kunnia kulki Leninin rauhanpalkinnon nimellä, eli Mirkku ja Urkki ovat saaneet pystin Leninin nimellä.)

Ja sitten niitä kuvia.

Meikäläisen kämppä

Meikäläisen kämppä on parasta, mitä on. Tai ainakin melkein. 

Meikäläisen kämppä on kahdennessakymmenennessä kerroksessa. En ole ikinä asunut näin korkealla.

Meikäläisen kämppä on täynnä saastaisia ulkomaalaisia. Halusin kirjoittaa huikealta kuulostavan lauseen vuoksi saastaisia, mutta eivät he ole saastaisia. (Ja kaikille väärinymmärtäjille tiedoksi, en ole rasisti. Eikä perään tule muttia.) He ovat meksikolaisia ja chileläisiä. Näistä tykkään enemmän meksikolaisista, mutta se johtuu vain siitä, että he ovat läheisempiä minulle. Olen onnellinen, että he asuvat täällä ja että minä asun täällä myös. Ja minähän tässä olen se saastainen ulkomaalainen.

Meikäläisen kämppä sisältää kahden meksikolaisen ja kahden chileläisen lisäksi paljon ikkunoita. Moneen suuntaan. Ja niistä ikkunoista on käsittämättömät maisemat. Ainakin näin alunperin luikalalaiselle maalaiselle. Kaupunki ylettyy aina kukkuloihin ja vuoriin asti. Ja sitä kaupunkia on paljon. Myös kukkuloita ja vuoria on paljon. Joka puolella. Ja kun hyvä tuuri käy, auringonlasku maalaa ensin vuoret punaisiksi, jonka jälkeen voinkin siirtyä katselemaan palavaa taivasta omasta ikkunastani. Palavan taivaan jälkeen horisonttiin syttyy tuikkiva valomeri. Se tuntuu hyvältä.

(Jos joku tietää, olisin erittäin kiinnostunut tietämään, miksi kaukana sijaitsevat valot tuntuvat vilkkuvan tai tuikkivan pimeällä.)

Meikäläisen kämppä sijaitsee perin neuvostoliittolaisen oloisessa rakennuksessa. Tulee mieleen Hervanta ja jopa hieman Mikontalo ennen sen peruskorjausta. Alakerrassa on respa, jossa työskentelee aina joku. Aina. Rakennus myös heiluu maanjäristyksen sattuessa kuin hyytelö hidastetussa filmissä. Se on vanhempi kuin isosiskoni. (Terveisiä!)

Meikäläisen kämppä on ainakin meikäläiselle hyvä paikka asua.

Meikäläinen. Kuvia.

Viimeinen kuva meni käsille, kun latasin sen tänne. Se on oikeasti ihan hieno kuva, uskokaa tai älkää.