Valparaíso

Valparaíso on kaupunkina boheemi ja tällä hetkellä palanut. Kävimme siellä luokkaretkellä tuossa viikonloppu tai pari sitten. Kaupunki on rakennettu kukkuloille, jotka nousevat merenrannasta melko haipakkaa ja mereltä katsottuna Valparaíso onkin yhtä rinnettä täynnä rakennuksia. Nämä luokkaretket ovat olleet yllättävän toimivaa tavaraa, vaikkakin uskon sen johtuneen etenkin tässä Valparaíson tapauksessa matkaseurasta, ei niinkään itse kohteesta. Valokuvattavaa kaupungissa olisi kyllä riittänyt vaikka muille jakaa.

Kävimme retkellä merimuseossa, taidemuseossa, kukkulalla, paattiajelulla ja rannalla. Harmikseni huomasin, ettei ohjelmaan sisältynyt vierailua Pablo Nerudan kämpillä ja tämä yhdessä kaupungin valokuvauspotentiaalin kanssa herätti ajatuksen Valparaísoon palaamisesta, joka toivottavasti vielä toteutuu. 

PS. Matkasta teki osaltaan mielenkiintoisen se, että matka suoritettiin samoilla silmillä eilisestä.

Ohessa kuvia.

"Hitsit."

Bonuksena kuritusta ja homostelua.

Ja bändikuva.

Kohteessa, muttei ihan vielä ytimessä

Kohteessa. Siitä lisää myöhemmin.

Tänne pääseminen olikin sitten eri juttu. Kirjoitin siitä yliopiston blogiin (kunhan saan sen sinne laitettua) hieman proosallisemman kuvauksen tai ainakin matkan alkuvaiheista. Alkuun jäin nalkkiin Bag Dropiin, kun virkailijalla oli epäselvyyksiä, miten merkata koneelle se, ettei minulla ole valmista majoituspaikkaa Santiagossa. Tästä selvittiin toisen virkailijan avulla ja matka jatkui kohti turvatarkastusta. Siinä pelkäsin, vaikka en mitään väärää ollut tehnytkään. Boardingia odotellessa söin elämäni kalleinta leipää ja join elämäni kalleinta kahvia. Radiossa soi Irwinin Elämää, mikä tuntui erittäin absurdilta siinä tärinä- ja jännitystilassa.

Koneessa innostuin yksinkertaiseen tapaani kuvaamaan ikkunasta, koska olihan siellä sentään koneen siipi. Ajatella. Jännitykseni ja tärinäni oli jo helpottamassa, mutta sitten lentoemot aloivat jakaa jenkkien tullauslomakkeita. Paniikki. Ai niin, en jää jenkkeihin, ei hätää.

Lopulta tuli Marian synnyttämisen aika (TAAS) ja kaikki oli ruuallepantava. (Tuo ei muuten toiminut ensimmäiselläkään kerralla.) Lentoemot jakoivat biifgulashia ja complimentäri punaviiniä. Oma musiikki ja viini karkoittivat loputkin ahdistukset. Lentokoneruoka oli ennakko-odotuksista huolimatta hyvää ja siinä tuli mukana crackereita (tuo pitää lausua lukiessa muuten niin, kuten musta mies haukkuessaan ei-niin-mustia miehiä). Ainoa valittamisen aihe oli minulle tuntematon kasvis, joka ei suostunut yhteistyöhön veitsen eikä haarukan suhteen. Haista vittu tuntematon kasvis. (Pahoittelen kielenkäyttöä.)

Sitten saavuttiin jenkkeihin. Land of the free and home of the fat. No ei vaan. Enemmän näin laihoja ihmisiä, kun lihavia. Kaikennäkösen ennakkohousuunlaskemisen ja sun muun jälkeen jenkkeihin olikin yllättävän helppo saapua. NIILLÄ ON NYT MUN SORMENJÄLJET. Vielä kun sivuhistorian löytäisivät, niin eipä kauheesti muita salaisuuksia jäisikään. Suomeksi kaikki tämä siis tarkoitti sormenjälkien ottamista, kamojen noutamista hihnalta, niiden palauttamista toiselle hihnalle, sompailua kentällä, turvatarkastusta ja jatkolennon odottelua. 

Ennakko-odotuksia rikottiin myös lennolla Santiagoon, sillä lentokoneruoka oli toistamiseen maittavaa,

ja lentoseurasta vastasi överiläskin jätkän sijasta mukava argentiinalainen, jonka kanssa tuli jutusteltua tovi jos toinenkin. Lento tosin oli Santiagon päässä kymmenisen minuuttia myöhässä. Aiai. 

Pääsin Chileenkin kuin heittämällä, ja kaiken lisäksi törmäsin uudestaan ruotsalaiseen pariskuntaan, joka oli lentänyt samaa matkaa jo Helsingistä asti. Puhuimme ruotsia ja menimme kimppataksilla keskustaan ja tarina päättyy siihen. Jatkuu seuraavassa numerossa.

Hei me lennetään!