Mäkipahanen

Voisin kirjoittaa siitä, miten asiat ovat lähteneet täällä käyntiin. Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia uusi paikka on herättänyt minussa. Voisin kirjoittaa myös miljoonasta muusta asiasta, mutta en tee niin. Kirjoitan mäestä.

Kiipesin San Cristóbalin kukkulalle. Se ei ollut fiksua. Ainakaan paperilla. Pieni mäkihän se, ajattelin. Helpostihan sinne kiipeää. Armeijan käynyt mies. 

Muutama sata metriä käveltyäni ymmärsin olleeni karvaasti väärässä. Helvetillinen kuumuus ja maasta nouseva pöly rampauttivat lähes tyystin minun kävelyni. Jaloissa poltti enemmän kuin hetkeen ja silmissä sumeni tämän tästä. Matka kesti ikuisuuden tai puolitoista. Raakaa hommaa tuo kiipeäminen.

Olin matkalla kilpasilla hikisen papan kanssa. Heitin hänelle kommentin "que caliente" kun kävelin hänen ohitseen. (Kohta jo natiivi espanjanpuhuja!) Lähellä huippua törmäsin myös tuttuun ukkoon hostellista. Ukkoa painoi mäen kiipeäminen. Tai saattoi olla ukon oletettu jo pidempään käynnissä ollut elämän mäen kiipeäminen. 

Hikisenä ja uupuneena pääsin huipulle. Siellä tuntui hyvältä. Siellä oli neitseellinen sikiäminen. Siellä oli turisteja. Siellä oli juomakioskeja. Siellä oli sen hetkinen taivas.

Jos unohti patsaalla huudelleet kakarat, paikalla oli sopivan hiljaista. Taustalla soi seesteinen musiikki (kajareista?) ja maisemat olivat upeaakin upeammat. Oikeasta kohdasta katsoessa pystyi näkemään koko Santiagon ja taustalla jöröttävät vuoret. Meinasin jo herkistyä, mutta sitten keräsin itseni ja kiroilin jotain suomeksi, ihan vaan ettei homoksi tai naiseksi luultaisi. (Vitsi nääs, ei kaikesta kannata suuttua.)

Matkalla alas olin taas kilpasilla saman papan kanssa. Tällä kertaa pappa painoi minusta ohi ja heitti "vamoooos" siinä kulkiessaan. Jouduin ottamaan sen kiinni, ja näyttämään kuka määrää. Kypsä kun olen.

Yo soy la inmaculada concepción. En mää, toi patsas.

Siellä se vaanii. Tai varjelee, miten vaan.