Byrokratian pyörteissä - kertomus pyrkimyksistäni chileläistyä virallisesti

Koska olen ug-travelleri ja muutenkin niin loputtoman paras jätkä, haluan tehdä kaiken itse. Siitäkin huolimatta, että pienen ajan päästä asiat tehtäisiin ohjattuina ja ilman häslinkiä (luultavasti). Kyseessä on siis viisumin rekisteröinti ja chileläisen henkilöllisyystodistuksen hommaaminen.

Tuossa noin viikko takaperin kävin Registro Civilissä ajatuksenani hankkia chileläinen henkilöllisyystodistus. Rakennus oli hyvin saman oloinen kuin suomalaisetkin virastot, kiinni olevia tiskejä oli paljon ja tunnelma kolkko. Ainoa ero Suomeen oli porukan paljous. Jonossa oli silmämääräisesti arvioituna noin 150 ihmistä. Tämä näky sai minut kääntymään kannoillani ja päätin palata hostellille. (Jos jotakuta kiinnostaa, tämä byrokratistania - nyt tuli melkoinen sana - sijaitsee osoitteessa Huerfanos 1570, lähin metropysäkki on kai Santa Ana.)

Hieman asiaa pureskeltuani ja muisteltuani tajusin, että minunhan täytyy ennen henkkareiden hommaamista käydä rekisteröimässä viisumini Policía Internacionalin tykönä. Pytinki sijaitsee osoitteessa Eleuterio Ramirez 852 eli lähellä Universidad de Chilen metropysäkkiä. Tämän olin nokkelana poikana katsonut internettien syvyyksistä, mutta silti päätin kysyä tietä paikallisilta jepareilta. Karabinieerit olivat vähän hämillään huonosta espanjastani, ja lähettivät minut jonnekin, missä pytinki oli ennen sijainnut. Siellä hetken harhailtuani tulin siihen tulokseen, että kyttäonnatsisika ja lähdin oikeaan osoitteeseen. 

Paikalle saapuessani virasto oli tupaten täynnä ja sain vuoronumeron A628. Luonnollisesti loin katseeni taululle, jossa punaisista pisteistä muodostuvat numerot indikoivat "A302". Niinpä niin. Repusta La Tercera kehiin ja sudokuja ratkomaan. (Sitä helpointa, joka sekin meni pitkin [ http://bit.ly/1k1pxBN ]ja.)

Aikani siinä istuskeltuani - tunti ja 45 minuuttia - säpsähdin, kun joku koputti olkaani. Käännyin katsomaan ja siinä oli chileläinen isä ja poika, joista jälkimmäinen kysyi minulta vuoronumeroani. Vastasin, ja poika antoi minulle vuoronumeron 470, kun taululla seisoi 462. Mutsissimaskraassias ja sitten melkein suoraan kassalle. Minusta otettiin kuva ja tietoja, ja muutenkin siinä virastomaiseen tyyliin juteltiin mukavia. Sain lopulta kouraani lapun, jonka oli määrä taata minulle ikuisen onnen sijaan autuutta Registro Civilissä.

Seuraavana päivänä suuntasinkin jo heti aamusta Registro Civiliin, jossa jono oli aikaisempaa pienempi. Jonossa tovin pönötettyäni univormunainen tuli ja otti mukaansa noin kymmenkunta meitä jonolaisia. Toimenpide oli pienestä kuumottavuudestaan huolimatta mitä mainioin, sillä pääsimme yläkerrassa sijaitseville tyhjemmille kassoille jonottamaan. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin saman univormunaisen vinkistä, että minulla ei ollut valokopioita tarvittavista papereista. Alakerrassa sijaitsevalta kioskilta sain ne kuitenkin helposti 800 peson hintaan (reipas euro markoissa) ja pääsin takaisin jonoon. Kotvasen kuluttua pääsin asioimaan miellyttävän vanhemman naisihmisen kanssa joka 4000 peson lisäksi otti minulta sormenjäljet kaikista sormista kahteen kertaan ja joitakin tietoja. Häneltä sain puolestaan uuden lapun, jolla voin sitten reilun kuukauden kuluttua käydä lunastamassa ihan ihkaomat chileläiset henkkarit!

Kaiken kaikkiaan virastoissa asiointi täällä oli yllättävän kivutonta. Ajoissa menemisellä ja asioiden pienellä etukäteisselvittelyllä pääsee pitkälle ja välttää paljon tuskanhikeä. Loppuun vielä motivoivia kuvia meikäläisestä edellä mainituissa lapuissa. 

Ja bonuksena vielä kuva Helsinki-Vantaalta, kun ei jännittänyt yhtään.

Niin.