Kiimaa

Nyt kun kisat ovat jo kaikkien osalta ohi, ja mielenkiintomittari aikalailla tyhjissä, on hyvä laittaa muutamat kuvat MM-kisahulinoista täältä Chilestä. Chilehän alkulohkossa meni ja voitti silloisen hallitsevan maailmanmestarin, Espanjan, ja tästähän se riemu sitten ratkesi. 

Torilla tavattiin, ja hulinan lomassa mm. kaapattiin 6 paikallisen TKL:n bussia ja yli 300 vaurioitui. Santiagon virallinen torillatapaamispaikka, Plaza Italia, pistettiin aikalailla kokonaisuudessaan päreiksi ja alkuillan iloinen riemujuhla vaihtui kaaokseksi illan pimetessä. (Mm. kokko oli ilmeisesti tarpeen sytyttää torille.)

Ulos astuessa ei voinut erehtyä siitä, mitä oli tapahtunut ja aina meidän asuntoon asti kuului selvästi, kun Chile teki maalin, tai ylipäätään pelissä tapahtui jotain huomionarvoista. Autojen torvet, CHI-CHI-CHI-LE-LE-LE VIVA CHILE! -huudot ja muu sekalainen melu kaikui Santiagon kaduilla aina pelin alusta pitkälle iltaan saakka. 

Tunnelma vaikutti lähinnä vallankumousta, ihmiset ryntäsivät kaduille ja kiipesivät aidoille ja Chilen lippu toimi varmana pukukoodina. Myöskin kameran kanssa liikkuessa ihmiset halusivat tulla kuvatuiksi, ja poseerasivatkin kameralle varsin autuaasti. 

Ilman myöhemmän illan sekoiluja tämä olisi ollut täydellinen kansanjuhla. Joka tapauksessa oli uskomatonta nähdä, kuinka jalkapallo voi vaikuttaa ihmisiin, varsinkin kun on tottunut Suomen verrattaen kalseaan ilmapiiriin. Onneksi meillä pohjoisessakin ollaan tekemässä jo paljon asioita oikein, ja toivon mukaan samantyylistä kisahumua saadaan kokea jalkapallonkin parissa lähivuosina.

(Samanlainen oli kansan reaktio täällä myös Australia-voiton jälkeen, mutta nämä kuvat ovat Espanja-pelin illalta.)

Sadepäivän varalle

On kamera ja sateenvarjot. 45 minuuttia sateessa ja neljättäsataa kuvaa. Kliseisesti voisi sanoa, että jos jaksaa pysähtyä ja katsoa ympärilleen, törmää mielenkiintoisiin yksityiskohtiin. Enempää en viitsi puhua läpiä päähäni, ohessa kuvia.

Riio de Zaneiru

Melkeinpä paskat housuissa istuin lentokentältä meitä tuoneessa bussissa odottaen vähintään ampumahaavaa tervetuliaislahjaksi Copacabanalta. Bussimatkan aikana ilta pimeni (hämmentävän nopeasti) ja vekkulit kodittomat saivat minut tuntemaan oloni varsin mielenkiintoiseksi. 

Saavuimme kävellen viiden korttelin päässä sijainneelle hostellille, joka paljastui yhdeksi parhaista hostelleista, joissa olen yöpynyt (niitähän kun onkin niin paljon...) Koko päivän matkustamisen myötä kunto oli kohtuuttoman väsynyt ja lepo oli tarpeen. 

Seuraava päivä meni rehdisti nähtävyyksien parissa. Jeesuspatsaalle kärräydyttiin vanhalla junalla, josta ainakin meikäläisellä oli kovemmat odotukset. Junasta piti näkyä kaikki mahdollinen, mutta kyyti sujui pääasiassa oksia ja lehtiä katsellen. 

Itse pysti olikin sitten täysin eri luokkaa, ihan joka päivä ei tule samanlaisia näkymiä tai Vapahtajia vastaan. Patsaalta näkyi käytännössä koko Rio de Janeiro ja komean aurinkoisena päivänä näkymästä ei mahtavuutta jäänyt puuttumaan. Jeppekin oli kaikessa ylväydessään varsin vakuuttava, eikä väenpaljous tai ihmisten hupaisat kuvaustyylit päässeet häiritsemään. 

Samana päivänä kävimme vielä Sokeritoppavuorella, joka tarjosi aivan täysin vastaavaa näköalapornoa. Ja pieniä apinoita. Vuorelle kivuttiin kiskohisseillä ja koko lysti kustansi sellaisen kymmenisen euroa opiskelijalta. (Muut sitten tuplahinnalla.) Vertailun vuoksi Jeesusta pääsi katsomaan noin 17 eurolla. 

Rion yöelämä nopean katsauksen ja varsin kapean otoksen perusteella vaikutti keskittyvän Lapaan. Tämä on siis alue täynnä kaikkea juhlimiseen liittyvää. Kuppiloita, ravinteleita, juoma- ja ruokakojuja, elävää ja kuollutta musiikkia, miehiä, naisia ja kaikkea siltä väliltä. Jokaiseen makuun luultavasti löytyy jotain, kunhan vain on valmis totuttautumaan brassien rytmiin. Joka onkin sitten ihan jotain muuta kuin keskiverto onnelapogoajalla. 

Rannallakin tuli käytyä. Copacabana on likainen, mutta ei niin loputtoman kamala, mitä jotkut sanovat. Paras lähiranta meille oli kuitenkin Ipanema. Tämä on siis järkyttävä kaistale santaa, kauniita ja ei-niin-kauniita vartaloita, olut- ja limpparimyyjiä ja komeita aaltoja. Ja futista, futislenttistä ja lenttistä. Ja oma pätkä homoille (seksuaalivähemmistökö on se oikea ja korrekti sana?) sekä surffareille. Ja mahdollisesti Dirt Nasty. Ainakin Erickin mukaan. 

Ipanema oli siis kaikkea mitä rannalta voi vain odottaa keskellä miljoonakaupunkia. 

Itse kuumottelin turvallisuuden perään aika paljon ennen matkaa  ja sen aikana, mutta itselle ei onneksi käynyt mitään. Kavereilla kävi huonompi säkä ja heiltä lähti pitkäkyntisten matkaan mm. kamera ja rahaa. Tästä he kuitenkin selvisivät säikähdyksellä ja homman voinee laittaa vain uskomattoman huonon säkän piikkiin. 

Yleisesti voi kuitenkin sanoa, että Rio on kyllä kaupunki, jossa saisi kulumaan kuukauden, jos toisenkin ja neljän päivän pyrähdyksellä sai vain raapaistua pintaa. Sekin raapaisu tosin maistui hyvältä, ja huuhtelin sen alas lukemattomilla tölkeillä guaranaa.

(Ja Guaranan takia Rioon lähdinkin.)

Ja kuvia, joista osa panoraamoja, eli klikkaamalla isoksi. 

 

Valparaíso

Valparaíso on kaupunkina boheemi ja tällä hetkellä palanut. Kävimme siellä luokkaretkellä tuossa viikonloppu tai pari sitten. Kaupunki on rakennettu kukkuloille, jotka nousevat merenrannasta melko haipakkaa ja mereltä katsottuna Valparaíso onkin yhtä rinnettä täynnä rakennuksia. Nämä luokkaretket ovat olleet yllättävän toimivaa tavaraa, vaikkakin uskon sen johtuneen etenkin tässä Valparaíson tapauksessa matkaseurasta, ei niinkään itse kohteesta. Valokuvattavaa kaupungissa olisi kyllä riittänyt vaikka muille jakaa.

Kävimme retkellä merimuseossa, taidemuseossa, kukkulalla, paattiajelulla ja rannalla. Harmikseni huomasin, ettei ohjelmaan sisältynyt vierailua Pablo Nerudan kämpillä ja tämä yhdessä kaupungin valokuvauspotentiaalin kanssa herätti ajatuksen Valparaísoon palaamisesta, joka toivottavasti vielä toteutuu. 

PS. Matkasta teki osaltaan mielenkiintoisen se, että matka suoritettiin samoilla silmillä eilisestä.

Ohessa kuvia.

"Hitsit."

Bonuksena kuritusta ja homostelua.

Ja bändikuva.

Viña del Mar

Merta, syötävää, juotavaa ja hyvää seuraa. Meri tosin oli jo kylmennyt, mutta se ei menoa haitannut. Se on muuten harvinaisen uskomaton tunne, kun katsot auringon painuvan horisontin taa Tyynen valtameren yltä kylmä olut kädessä. Ja olisi se ihan ilman sitä oluttakin ollut käsittämätöntä. Jos sitä kokonaan kliseiseksi haluaisi ruveta, niin voisi jopa sanoa, että tuli mietittyä mistä sitä on aikanaan parikymmentä vuotta sitten lähtenyt, mitä matkalle on mahtunut, ja missä sitä on tällä hetkellä. Mutta eihän noin saa vielä parikymppisenä tehdä, eihän?