Kulttuuriviikonloppu tai muu vastaava ajanjakso

Suurena kulttuurin ystävänä päätin viettää kulttuuriviikonlopun. Tai viikon. Tai muun ajanjakson. Täällä meikäläisen muisti ja todelliset faktat eivät välttämättä ole aina yksi ja sama.

Kulttuuriviikonloppu vaati kuitenkin etukäteisvalmisteluita. Juttelin kansallisten viinispesialistien kanssa ja tiedustelin, mikä voisi olla kiinnostavin viinitila vierailla. Salaisuuksien kyllästämissä kahvisalongeissa kyselin ympäriinsä kaupungin inspiroivinta harrastelijateatteria. Suurimittaisten selvittelyiden jälkeen olin löytänyt pitäjän pätevimmän viinitilan ja äkännyt tunteita hivelevimmän teatteritroupeen, mutta hukannut samalla itseni. Seurapiirikerman seassa karkelointi kaikessa kukoistuksessaan osoittautuikin petolliseksi.

Mitä helvettiä minä kirjoitan? 

VIINITILALLA

Todenmukaisemmin joku muu oli keksinyt, että mennään viinitilalle isommalla porukalla. Valitsimme viinitilan, jossa kukaan ei vielä ollut vielä vieraillut. Kyseessä oli pienehkö Viña Aquitania, reilun tunnin matkan päässä päämajasta. Matka sinne taittui kahdella eri metrolinjalla ja lopulta lyhyellä taksipyrähdyksellä. Meitä oli kolme ranskalaista, kolme meksikolaista ja kolme suomalaista. Vajaan tunnin kierros ja englanninkielinen selostus (selkeä sellainen) kustansi yhdeltä henkilöltä 15 000 paikallista pesoa, joka markoissa teki sellaisen noin 20 euroa. Tähän hintaan sisältyi myös kolmen viinin maistamiset.

Tila oli pienehkö muihin paikallisiin toimijoihin verrattuna, ja he tuottivat viinejä vain "tilausmyyntiin", eli kauppojen hyllyille nämä viinit eivät päädy. Rypäleistä tuotetuin taisi olla kaperneesovinjon. (Cabernet Sauvignon niille, jotka eivät halua tyytyä tarjoamaani virheettömään ääntämiseen.) Tila näytti rajautuvan toisessa suunnassa vuoriin ja toisessa suunnassa vähemmän jännittävästi autotiehen. Näkymät olivat vakuuttavat, sillä symmetriset viljelykset kuljettivat katsetta aina jylhiin vuoriin tai vaihtoehtoisesti horisontissa piirtyvään Santiagon siluettiin asti.

Kierroksemme kulki läpi erilaisten tuotantorakennusten, joita kaiken kaikkiaan taisi olla kaksi. Toisessa oli valtavat siilot viinin valmistamista varten sekä tynnyrit kypsyttämistä varten. Toinen puolestaan oli varasto, jossa oppaamme näytti, miten viinipullo sinetöidään ja miten siihen laitetaan etiketti. Jee. Rakennusten jälkeen siirryimme ihmettelemään maisemia viljelysten laidalle ja muutenkin kummastelemaan rypäleitä ja viinipuskia. Kierros itsessään oli mielenkiintoinen, mutta kuten ajatella saattaa, ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä.

Sykähdyttävää sen sijaan oli viinien maistaminen. Ensin maistoimme jotain rivipunkkua, joka ei tarjonnut mitään erikoista, vaikka ihan mukiinmenevää olikin. (Hauskaa, kun joku juoma on mukiinmenevää.) Toinen maistamamme viini olikin sitten jo eri luokkaa. Tilan vanhinta kaupattavaa vuosikertaa (2006) oleva Cabernet Sauvignon herätti mieleen muistot lapsuuden kesistä, kun -- ei kun ei mitään, nyt oli huono. Oli siis hyvää, erittäin hyvää. Ja sitä juodessa pystyi kuvittelemaan maukkaan pihvin siihen kylkeen ja hieman hämyisen kynttiläillallisen erinomaisessa seurassa. 

Paras viini oli kuitenkin viimeisenä tarjoiltu valkkari. Voi saatana, miten hyvää. Maku oli pehmeä, raikas (ei yhtään kekkosmainen), kevyt ja kuitenkin kiinnostava. Kuin olisi juonut maailman puhtainta viiniä, näin äärimmäisen analyyttisesti puhuttaessa. Kyseessä oli Chardonnay, ja vuosikerta oli joko 2008 tai 2011. Pidän yleensä enemmän punaisesta, mutta tämä viini sai minut miettimään vakavasti orientaatiotani.

Maisteluiden jälkeen kevyissä tunnelmissa painuttiinkiin sitten takaisin "kotiin", yhtä kokemusta rikkaampana ja makunystyrät tyydytettyinä. 

TIETOISKU (jos joku Chilessä oleskeleva tai tänne hamuava joskus haluaa vierailla ko. tilalla): 

Viinitilalle pääsee sinisellä metrolinjalla, ja tilaa lähinnä oleva asema on Quilin. Sieltä perille pääsee joko taksilla tai bussilla numero D17. Kierrokset on varattava etukäteen ja meidän ottaman Premium-kierroksen lisäksi on tarjolla myös karvalakkiversio, joka kustantaa melkein puolet vähemmän, 8000 pesoa (~10€). Tässä vielä tilan nettisivut.

TEATTERISSA

Koska kyseessä oli kulttuuriviikonloppu, tai muu kulttuuriajanjakso, päätin siis sivistää itseäni ja mennä katsomaan tätä paikkakunnan lahjakkainta harrastelijateatteria. Pikaisten Domien jälkeen --

Ja jälleen takaisin todellisuuteen. Sain kutsun teatteriin ystävältä, jolla oli pienimuotoiseen alennukseen oikeuttava kuponki, koska hän asuu samassa kämpässä (muutaman muun lisäksi) kahden näytelmässä näyttelevän näyttelijän (tulipas se ketterästi sieltä) kanssa. Ennakko-odotukset espanjaksi vedettävältä pienen budjetin näytelmältä olivat aikalailla nollassa, joten tiedossa oli melkeinpä joka tapauksessa positiivinen yllätys. 

2500 pesoa (rapiat kolme euroa) maksanut lippu oli luultavasti paras ostokseni hetkeen heti ravinnon jälkeen. Cara de fuego (tulifeissi) osoittautui vangitsevaksi kertomukseksi eräästä chileläisestä perheestä, jonka kulisseissa oli meneillään kaikenlaista hässäkkää. En spoilaa enempää, koska todennäköisesti kaikki tätä lukevat aikovat mennä katsomaan tämän näytelmän heti huomenna. Näytelmän lavasteet olivat varsin yksinkertaiset, ja ne vaihtuivat vain kerran koko näytelmän aikana. Näytelmä vedettiin läpi viiden näyttelijän voimin ja koko puolitoistatuntisen aikana en katsonut kertaakaan rannekelloani tai puhelintani. Näytelmän "loppumonologin" kohdalla huomasin jännittäväni koko kroppani voimin ja istuvani naulittuna ihmettelemässä tätä intensiivistä kohtausta. 

Näytelmästä ulos kävellessä huomasin tuntevani itseni helpottuneeksi, sillä näytelmä oli ollut äärimmäisen vangitseva ja näyttelijät todella antoivat kaikkensa lavalla. Koskaan en ole nähnyt yhtä vaikuttavaa teatteriesitystä ja mikä hauskinta, näyttelijät tuskin olivat täysammattilaisia ja näytelmän liput maksoivat murto-osan siitä, mitä Suomessa joutuisi pulittamaan. Tulifeissi hakkasi Puntilan isännät ja muut tusinatekeleet mennen tullen. Enkä tässä ole sanomassa, ettei Suomessa ole hyviä näytelmiä, mutta hinta-laatusuhde (tälläiselle juntille hinta-laatusuhde on taiteellekin hyvä mittari)  - varsinkaan isommissa teattereissa - ei välttämättä aina ole ihan kohdallaan. 

Plussana oli hauskaa huomata, että sitä ymmärsi melkein kaiken, mitä puhuttiin. 

Kaiken kaikkiaan kulttuuriajanjakso oli äärimmäisen hyvä kokemus. Ja lopuksi kuvia.

Tän kuvan otin kierroksen jälkeen.

Näin hyviä viinejä ei syljeskellä mihinkään.

Hyvät oli pukeet.

Ja koska tämä on meikäläisen blogi, niin laitetaan yksi kuva nyt sitten itsestäkin.

Poruilla.

Ville

Kirjoitin ihan noin vaihtelun vuoksi tuonne toiseenkin blogiin. Ville ei ole hyvä nimi espanjankielisessä maassa.

Bonuksena kuva:

Se on jäätä, jos joku ihmettelee.

Meikäläisen kämppä

Meikäläisen kämppä on parasta, mitä on. Tai ainakin melkein. 

Meikäläisen kämppä on kahdennessakymmenennessä kerroksessa. En ole ikinä asunut näin korkealla.

Meikäläisen kämppä on täynnä saastaisia ulkomaalaisia. Halusin kirjoittaa huikealta kuulostavan lauseen vuoksi saastaisia, mutta eivät he ole saastaisia. (Ja kaikille väärinymmärtäjille tiedoksi, en ole rasisti. Eikä perään tule muttia.) He ovat meksikolaisia ja chileläisiä. Näistä tykkään enemmän meksikolaisista, mutta se johtuu vain siitä, että he ovat läheisempiä minulle. Olen onnellinen, että he asuvat täällä ja että minä asun täällä myös. Ja minähän tässä olen se saastainen ulkomaalainen.

Meikäläisen kämppä sisältää kahden meksikolaisen ja kahden chileläisen lisäksi paljon ikkunoita. Moneen suuntaan. Ja niistä ikkunoista on käsittämättömät maisemat. Ainakin näin alunperin luikalalaiselle maalaiselle. Kaupunki ylettyy aina kukkuloihin ja vuoriin asti. Ja sitä kaupunkia on paljon. Myös kukkuloita ja vuoria on paljon. Joka puolella. Ja kun hyvä tuuri käy, auringonlasku maalaa ensin vuoret punaisiksi, jonka jälkeen voinkin siirtyä katselemaan palavaa taivasta omasta ikkunastani. Palavan taivaan jälkeen horisonttiin syttyy tuikkiva valomeri. Se tuntuu hyvältä.

(Jos joku tietää, olisin erittäin kiinnostunut tietämään, miksi kaukana sijaitsevat valot tuntuvat vilkkuvan tai tuikkivan pimeällä.)

Meikäläisen kämppä sijaitsee perin neuvostoliittolaisen oloisessa rakennuksessa. Tulee mieleen Hervanta ja jopa hieman Mikontalo ennen sen peruskorjausta. Alakerrassa on respa, jossa työskentelee aina joku. Aina. Rakennus myös heiluu maanjäristyksen sattuessa kuin hyytelö hidastetussa filmissä. Se on vanhempi kuin isosiskoni. (Terveisiä!)

Meikäläisen kämppä on ainakin meikäläiselle hyvä paikka asua.

Meikäläinen. Kuvia.

Viimeinen kuva meni käsille, kun latasin sen tänne. Se on oikeasti ihan hieno kuva, uskokaa tai älkää.

Perisynnitön sikiäminen - Concepción

Kuusi tuntia Santiagosta etelään bussilla, läpi viiniviljelmien, hökkelikylien ja teollisuusalueiden. Unohtamatta upeita maisemia. Perillä odotti Concepción.

Tampereen kokoinen yliopisto- ja teollisuuskaupunki Concepción kutsui gringoa, sillä olin pari viikkoa sitten saanut kutsun vierailla hammaslääkäripariskunnan luona. Odotukseni vierailusta olivat hieman sekavat, mutta positiiviset. Matkasta ja siinä mielessä pyörineistä ajatuksista voi lukea jutustani Vylkkärissä.

Kankut puuduksissa saavuin terminaaliin laadukkaalla bussilla, jossa oli nahkapenkit, ilmastointi ja riittämiin jalkatilaa. Terminaalissa kuuntelin, kun joku ukottaja räppäsi minulle reilun minuutin verran, enkä ymmärtänyt sanaakaan. Kerroin tämän hänelle, eikä juttua sen jälkeen sitten riittänytkään aikaisempaan malliin.

Antonio saapui jonkun ajan kuluttua hakemaan minua kävellen. Menimme microlla (=onnikalla) muutaman korttelin verran eteenpäin, ja tien laidassa odotti Camila ja auto. Auto oli vanhahko farmari, joka oli päättänyt vanhoilla päivillään haistattaa pitkät kaikelle. Hetken sitä ihmeteltiin, jonka jälkeen Antonio soitti isälleen. Isäukko oli viidenkymmenen päälle oleva herrasmies, joka tovin selvittelyn jälkeen tiesi heti mitä tehdä. Joku bensaletku irti -> bensakanisteri katolle, naruilla kiinni kattotelineeseen ->  letku vanhan tilalle -> imaisu letkusta -> letku kiinni entisen paikalle. Tällä tavoin homma oli työntöstarttia vaille valmis.

Muutaman (8-11) työntöstartin jälkeen saavuimme Fuente Alemanan pihaan (Fuente Alemana on ravintola, jossa on tarjolla erinomaista chileläistä ruokaa. Joku fiksumpi saattaa nimestä päätellä, että ruoissa on paljon saksalaista vaikutetta, paikallisten 1800/1900-luvulla vaikuttaneiden MAMUJEN takia.) Naaman eteen saapui vähän hampurilaisen näköinen, mutta tavan juustopullaa reilusti isompi leipä, jonka välissä oli lihaa, avokadoa, majoneesia, ja jotain viherasioita. Tähän kylkeen kun vielä kannettiin kunnon lasillinen olutta, ei valittamiselle jäänyt sijaa.

Reissu jatkui varsin samanlaisissa merkeissä, söimme hyvin, joimme hyvin, ja ainakin minä viihdyin erinomaisesti. Pääosin olimme Antonion ja Camilan klinikalla, koska heidän tarvitsi tottakai olla töissä, mutta minä siitä sitten kävelin aina välillä omiin suuntiini tutustumaan kaupunkiin.

Yksi mielenkiintoinen tapahtuma oli, kun pariskunnalla oli edustustilaisuus jossain Concepciónin lähiössä. Pariskunta siis kohdistaa klinikan toimintaa enemmän yhteiskunnan vähävaraisten suuntaan, ja esittelytilaisuudessa kerrottiin erilaisista alennuksista ja tarjouksista, jotka oli suunnattu tälle kohderyhmälle. Painelimme bussilla (Antonio, Camila, minä ja heidän sihteerinsä Paulette) kauas keskustasta ja saavuimme rakennukseen, joka oli koristeltu sisältä ilmapalloin ja nauhoin. Paikalle oli saapunut pääasiassa vanhoja naisia, ja muutama nuorempi nainen lastensa kanssa. Siinä sitten istuin Pauletten kanssa turpa kiinni, kun Antonio ja Camila esittelivät toimintaansa. Koitin näyttää mahdollisimman ammattimaiselta ja hymyillä herttaisesti.

Vakavasti ottaen on pakko todeta, että arvostettavaa toimintaa he tekevät. Vaikka Chilellä Etelä-Amerikan mittakaavassa menee verrattaen hyvin, löytyy täältäkin paljon vähäosaisia. Ja kuuleman mukaan Chilessäkin on kyllä riittämiin hammaslääkäreitä, mutta heistä osa hinnoittee itsensä ulos markkinoilta. Eli niin. Hyvä nähdä, että jotkut ihmiset välittävät ja omaavat pelisilmää.

Vähemmän vakavasti on taas puolestaan todettava, että Concepcióniin on mentävä vielä takaisin! Siellä vietetty puolikas viikko jäi mieleen erittäin positiivisena. Ja lopuksi kuvia.

Erinomasta perussafkaa A:n ja C:n kämpillä.

Jeparit kaikki yhdes koos.

Kaupungin äijiä töissä. Ilo huomata, että jotkut asiat ei muutu, vaikka maa muuttuu :)

Kämpät oli värikkäitä keskustassa. Piristävää, kun kotopuoleen vertaa.

Käytiin Suomessa. Oli tarjolla myös Norjaa ja Ruotsia.

Vasemmalta Camila, Antonio, satunnainen koditon ja Fraile. Muchisimas gracias a todos :)