Byrokratian pyörteissä - kertomus pyrkimyksistäni chileläistyä virallisesti

Koska olen ug-travelleri ja muutenkin niin loputtoman paras jätkä, haluan tehdä kaiken itse. Siitäkin huolimatta, että pienen ajan päästä asiat tehtäisiin ohjattuina ja ilman häslinkiä (luultavasti). Kyseessä on siis viisumin rekisteröinti ja chileläisen henkilöllisyystodistuksen hommaaminen.

Tuossa noin viikko takaperin kävin Registro Civilissä ajatuksenani hankkia chileläinen henkilöllisyystodistus. Rakennus oli hyvin saman oloinen kuin suomalaisetkin virastot, kiinni olevia tiskejä oli paljon ja tunnelma kolkko. Ainoa ero Suomeen oli porukan paljous. Jonossa oli silmämääräisesti arvioituna noin 150 ihmistä. Tämä näky sai minut kääntymään kannoillani ja päätin palata hostellille. (Jos jotakuta kiinnostaa, tämä byrokratistania - nyt tuli melkoinen sana - sijaitsee osoitteessa Huerfanos 1570, lähin metropysäkki on kai Santa Ana.)

Hieman asiaa pureskeltuani ja muisteltuani tajusin, että minunhan täytyy ennen henkkareiden hommaamista käydä rekisteröimässä viisumini Policía Internacionalin tykönä. Pytinki sijaitsee osoitteessa Eleuterio Ramirez 852 eli lähellä Universidad de Chilen metropysäkkiä. Tämän olin nokkelana poikana katsonut internettien syvyyksistä, mutta silti päätin kysyä tietä paikallisilta jepareilta. Karabinieerit olivat vähän hämillään huonosta espanjastani, ja lähettivät minut jonnekin, missä pytinki oli ennen sijainnut. Siellä hetken harhailtuani tulin siihen tulokseen, että kyttäonnatsisika ja lähdin oikeaan osoitteeseen. 

Paikalle saapuessani virasto oli tupaten täynnä ja sain vuoronumeron A628. Luonnollisesti loin katseeni taululle, jossa punaisista pisteistä muodostuvat numerot indikoivat "A302". Niinpä niin. Repusta La Tercera kehiin ja sudokuja ratkomaan. (Sitä helpointa, joka sekin meni pitkin [ http://bit.ly/1k1pxBN ]ja.)

Aikani siinä istuskeltuani - tunti ja 45 minuuttia - säpsähdin, kun joku koputti olkaani. Käännyin katsomaan ja siinä oli chileläinen isä ja poika, joista jälkimmäinen kysyi minulta vuoronumeroani. Vastasin, ja poika antoi minulle vuoronumeron 470, kun taululla seisoi 462. Mutsissimaskraassias ja sitten melkein suoraan kassalle. Minusta otettiin kuva ja tietoja, ja muutenkin siinä virastomaiseen tyyliin juteltiin mukavia. Sain lopulta kouraani lapun, jonka oli määrä taata minulle ikuisen onnen sijaan autuutta Registro Civilissä.

Seuraavana päivänä suuntasinkin jo heti aamusta Registro Civiliin, jossa jono oli aikaisempaa pienempi. Jonossa tovin pönötettyäni univormunainen tuli ja otti mukaansa noin kymmenkunta meitä jonolaisia. Toimenpide oli pienestä kuumottavuudestaan huolimatta mitä mainioin, sillä pääsimme yläkerrassa sijaitseville tyhjemmille kassoille jonottamaan. Tässä kohtaa kuitenkin tajusin saman univormunaisen vinkistä, että minulla ei ollut valokopioita tarvittavista papereista. Alakerrassa sijaitsevalta kioskilta sain ne kuitenkin helposti 800 peson hintaan (reipas euro markoissa) ja pääsin takaisin jonoon. Kotvasen kuluttua pääsin asioimaan miellyttävän vanhemman naisihmisen kanssa joka 4000 peson lisäksi otti minulta sormenjäljet kaikista sormista kahteen kertaan ja joitakin tietoja. Häneltä sain puolestaan uuden lapun, jolla voin sitten reilun kuukauden kuluttua käydä lunastamassa ihan ihkaomat chileläiset henkkarit!

Kaiken kaikkiaan virastoissa asiointi täällä oli yllättävän kivutonta. Ajoissa menemisellä ja asioiden pienellä etukäteisselvittelyllä pääsee pitkälle ja välttää paljon tuskanhikeä. Loppuun vielä motivoivia kuvia meikäläisestä edellä mainituissa lapuissa. 

Ja bonuksena vielä kuva Helsinki-Vantaalta, kun ei jännittänyt yhtään.

Niin.

Kalakaupoilla

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, tutustuin chileläiseen pariskuntaan tuossa viikonloppuna. Molemmat ovat hammaslääketieteen palveluksessa ja fiilistelevät akvaariokaloja. Lauantaina olimme illasta yössä ja vaikka sitä ei tullut paljoa otettua, oli olo vähän hassu sunnuntaiaamusta. Olin lupautunut lähtemään heidän seuraksi kalakaupoille, ja siinä puolenpäivän jälkeen lähdimme metsästämään vähän pecejä. 

Erinäisten mutkien ja soittojen jälkeen matkustimme metrolla johonkin, en oikein vieläkään tiedä mihin, ja siellä pienen lounaan (ihan sopivan kokoinen hodari) jälkeen suuntasimme kalakauppaan. Tienda de peces siis. Oletin, että kyseessä on joku Musti ja Mirri -tyyppinen ratkaisu, mutta paahteisen kävelyn jälkeen selvisi, että kyseessä oli jonkun äijän autotalli chileläisessä lähiössä. Tallissa oli joku kymmenkunta akvaariota ja jokaisessa niistä mitä erilaisempia kaloja. Kalojen lisäksi akvaarioissa oli myös kilpikonnia, yksi rausku, kotiloita ja simpukoita. Täällä sitten käytiin kiivasta keskustelua kaloista ja akvaarioista sekä niiden tarvikkeista. Meikäläisellä oli siihen väliin yllättävän vähän sanottavaa, joten keskityin tuijottelemaan kaloja ja miettimään, kumpi on fiksumpi, keskiverto akvaariokala vaiko meikäläinen.

Mä ja hodari. Joku taitavahan tekis tästä tosi hauskan muokkauksen...

Lopulta mukaan tarttui yksi musta kotilo ja kaksi pientä, mutta koreaa kalaa. Kotilo oli ilmeisesti kova sana pariskunnan keskuudessa ja miksei olisi ollut, oli sillä kokoakin.

Akvaariomestan vittumaisin kaveri. Ei kauaa ihmetellyt, kun sille annettiin pari elävää kalaa ruuaksi. Kuulemma kalliskin.

Mutta noin ylipäätään viikonloppu oli kyllä mukava ja oli loistavaa, että he kutsuivat minut kylään. Nyt on hyvä syy lähteä etelään. 

Fiiliksiä ekalta viikolta

Melkein viikko takana ja helevetisti edessä. Ekat päivät meni pääosin nukkuessa ja kävellessä, ekana "yönä" nukuin vajaat 20h. Olin alkuun omassa huoneessa, että pääsin vähän rytmiin mukaan ja sain ajatuksia kasaan, mutta neljänneksi yöksi vaihdoin sitten dormiin, jossa on 8 sänkyä. Alkuun täällä ei ollut kuin kaksi zee germansia meikäläisen lisäksi, mutta tässä eilen (?) tuli brasilialaisinvaasio ja nyt huone on täynnä. En tätä ennen ollut nukkunut dormissa (jos ei armeijaa lasketa), kun Aasiassakin tuli nukuttua aina omassa huoneessa tai bungalowissa. Jos vähän kehtaa tinkiä yksityisyydestään, niin ei ole kyllä mitään valittamista. Lisäplussana tänä aamuna kuulin maailman kamalimman herätysäänen, kun heräsin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. 08.30 mekaaninen kukko huusi tunneilta tuntuneen ajan, kun herätysäänen "omistaja" oli suihkussa, eikä kukaan muukaan sitten viitsinyt sulkea herätystä.

Kaupunkina Santiago on hyvä. Pate Mustajärven sanoin oon täysin tyytyväinen. Täällä on kuuma päivällä ja illalla täydellistä. Ruokaa on moneen lähtöön ja se on hyvää. (Mikä ei sinänsä yllätä, ruoka nyt ihan noin ylipäätäänkin tuppaa olemaan hyvää.) Ihmiset ovat pääosin avuliaita ja mukavia. Julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin metron osalta. Busseja en ole vielä koittanut.

Jos nyt on mennyt aika lähinnä palloiluun ja paikkaan tottumiseen, niin tällä viikolla aika tulee menemään säätämiseen. Pitäisi kämppä ja chileläiset henkkarit hommata, sekä lisäksi hoitaa matkat nyt ainakin Concepcióniin, jonne sain kutsun chileläiseltä pariskunnalta, jonka tapasin täällä hostellilla. Mietinnässä on vielä myös Buenos Aires, Mendoza ja Pääsiäissaari, mutta saattaa olla, että ne jäävät lukukauden ajalle tai sen jälkeen.

Jos ei lasketa ajoittain iskevää Bill Murray/Lost in Translation -fiilistä, niin vallitsevat tuntemukset ovat kyllä mallia Timo Jutila: "Nyt voi vtu naattia"

Ja satunnaisia kuvia (lisää tulee teemojen mukaan):

Philip vanha narkki. Olin onnessani, kun JFK:lla oli tollasia ihan oikeita sanomalehtiä. Tai Post ei nyt kovin mahtava lehti ole, mutta komeen kuvan ne oli kanteen saanut.

Tuossa vieressä on sellainen pienempi mäki (Cerro Santa Lucia), josta oli ihan kivat näkymät, jopa kännykällä.

Kantapaikka.

Mäkipahanen

Voisin kirjoittaa siitä, miten asiat ovat lähteneet täällä käyntiin. Voisin kirjoittaa siitä, mitä ajatuksia uusi paikka on herättänyt minussa. Voisin kirjoittaa myös miljoonasta muusta asiasta, mutta en tee niin. Kirjoitan mäestä.

Kiipesin San Cristóbalin kukkulalle. Se ei ollut fiksua. Ainakaan paperilla. Pieni mäkihän se, ajattelin. Helpostihan sinne kiipeää. Armeijan käynyt mies. 

Muutama sata metriä käveltyäni ymmärsin olleeni karvaasti väärässä. Helvetillinen kuumuus ja maasta nouseva pöly rampauttivat lähes tyystin minun kävelyni. Jaloissa poltti enemmän kuin hetkeen ja silmissä sumeni tämän tästä. Matka kesti ikuisuuden tai puolitoista. Raakaa hommaa tuo kiipeäminen.

Olin matkalla kilpasilla hikisen papan kanssa. Heitin hänelle kommentin "que caliente" kun kävelin hänen ohitseen. (Kohta jo natiivi espanjanpuhuja!) Lähellä huippua törmäsin myös tuttuun ukkoon hostellista. Ukkoa painoi mäen kiipeäminen. Tai saattoi olla ukon oletettu jo pidempään käynnissä ollut elämän mäen kiipeäminen. 

Hikisenä ja uupuneena pääsin huipulle. Siellä tuntui hyvältä. Siellä oli neitseellinen sikiäminen. Siellä oli turisteja. Siellä oli juomakioskeja. Siellä oli sen hetkinen taivas.

Jos unohti patsaalla huudelleet kakarat, paikalla oli sopivan hiljaista. Taustalla soi seesteinen musiikki (kajareista?) ja maisemat olivat upeaakin upeammat. Oikeasta kohdasta katsoessa pystyi näkemään koko Santiagon ja taustalla jöröttävät vuoret. Meinasin jo herkistyä, mutta sitten keräsin itseni ja kiroilin jotain suomeksi, ihan vaan ettei homoksi tai naiseksi luultaisi. (Vitsi nääs, ei kaikesta kannata suuttua.)

Matkalla alas olin taas kilpasilla saman papan kanssa. Tällä kertaa pappa painoi minusta ohi ja heitti "vamoooos" siinä kulkiessaan. Jouduin ottamaan sen kiinni, ja näyttämään kuka määrää. Kypsä kun olen.

Yo soy la inmaculada concepción. En mää, toi patsas.

Siellä se vaanii. Tai varjelee, miten vaan.

Kohteessa, muttei ihan vielä ytimessä

Kohteessa. Siitä lisää myöhemmin.

Tänne pääseminen olikin sitten eri juttu. Kirjoitin siitä yliopiston blogiin (kunhan saan sen sinne laitettua) hieman proosallisemman kuvauksen tai ainakin matkan alkuvaiheista. Alkuun jäin nalkkiin Bag Dropiin, kun virkailijalla oli epäselvyyksiä, miten merkata koneelle se, ettei minulla ole valmista majoituspaikkaa Santiagossa. Tästä selvittiin toisen virkailijan avulla ja matka jatkui kohti turvatarkastusta. Siinä pelkäsin, vaikka en mitään väärää ollut tehnytkään. Boardingia odotellessa söin elämäni kalleinta leipää ja join elämäni kalleinta kahvia. Radiossa soi Irwinin Elämää, mikä tuntui erittäin absurdilta siinä tärinä- ja jännitystilassa.

Koneessa innostuin yksinkertaiseen tapaani kuvaamaan ikkunasta, koska olihan siellä sentään koneen siipi. Ajatella. Jännitykseni ja tärinäni oli jo helpottamassa, mutta sitten lentoemot aloivat jakaa jenkkien tullauslomakkeita. Paniikki. Ai niin, en jää jenkkeihin, ei hätää.

Lopulta tuli Marian synnyttämisen aika (TAAS) ja kaikki oli ruuallepantava. (Tuo ei muuten toiminut ensimmäiselläkään kerralla.) Lentoemot jakoivat biifgulashia ja complimentäri punaviiniä. Oma musiikki ja viini karkoittivat loputkin ahdistukset. Lentokoneruoka oli ennakko-odotuksista huolimatta hyvää ja siinä tuli mukana crackereita (tuo pitää lausua lukiessa muuten niin, kuten musta mies haukkuessaan ei-niin-mustia miehiä). Ainoa valittamisen aihe oli minulle tuntematon kasvis, joka ei suostunut yhteistyöhön veitsen eikä haarukan suhteen. Haista vittu tuntematon kasvis. (Pahoittelen kielenkäyttöä.)

Sitten saavuttiin jenkkeihin. Land of the free and home of the fat. No ei vaan. Enemmän näin laihoja ihmisiä, kun lihavia. Kaikennäkösen ennakkohousuunlaskemisen ja sun muun jälkeen jenkkeihin olikin yllättävän helppo saapua. NIILLÄ ON NYT MUN SORMENJÄLJET. Vielä kun sivuhistorian löytäisivät, niin eipä kauheesti muita salaisuuksia jäisikään. Suomeksi kaikki tämä siis tarkoitti sormenjälkien ottamista, kamojen noutamista hihnalta, niiden palauttamista toiselle hihnalle, sompailua kentällä, turvatarkastusta ja jatkolennon odottelua. 

Ennakko-odotuksia rikottiin myös lennolla Santiagoon, sillä lentokoneruoka oli toistamiseen maittavaa,

ja lentoseurasta vastasi överiläskin jätkän sijasta mukava argentiinalainen, jonka kanssa tuli jutusteltua tovi jos toinenkin. Lento tosin oli Santiagon päässä kymmenisen minuuttia myöhässä. Aiai. 

Pääsin Chileenkin kuin heittämällä, ja kaiken lisäksi törmäsin uudestaan ruotsalaiseen pariskuntaan, joka oli lentänyt samaa matkaa jo Helsingistä asti. Puhuimme ruotsia ja menimme kimppataksilla keskustaan ja tarina päättyy siihen. Jatkuu seuraavassa numerossa.

Hei me lennetään!

Läksiäiset ja ihmiset

Lähtiessä on aina fiksua hyvästellä ihmiset. Se on ollut tiukkaan agendassa nyt ennen lähtöä, ja yllättävän rankkaa hommaahan se on ollut. Välillä henkisesti ja välillä fyysisesti. Välillä molempia. Mutta onneksi ihmiset ovat hienoja ja pääsee pääosin hyvillä mielin lähtemään huomenna. Kiitos Vaasa, kiitos Tampere ja kiitos Helsinki. 

Seuraavassa kuvia RP:ltä saaduista läksiäislahjoista.

(Tämän linkin takaa kuva aiheella "Mä Helsingin läksiäisten jälkeen" – Viewer discretion is advised.)

Mä ja RP:ltä saatu Survival pack

RP:n SP:n sisältö

RP:n huikeen paidan printit!

Alkuvalmistelut vol. 3: Paperi- ja muut sodat

Matkustamisessa on monta hienoa asiaa, mutta infernaalinen säätö papereiden kanssa ei ole yksi niistä. Tavallisessakin matkassa on omat kikkailunsa passien ja muiden kanssa, mutta vaihto-opiskelu tuo oman twistinsä jo valmiiksi työläisiin alkuvalmisteluihin.

Ihan alkuun, kun matkasta on yhtä paljon selvillä kuin keskiverto kokoomusnuori solidaarisuudesta, tulee täyttää hakemus vaihtoon. Siinä kysellään perustiedot itsestä ja oheen tulee liittää englanniksi kirjoitettava motivaatiokirje, jossa tulee kertoa, miksi vaihtoon halajaa. Tässä kohtaa ei ollut vielä mitään paniikkia, vaikkakin hakeminen jäi viimeiseen päivään - mitenkäs muutenkaan. Vaihtohakemuksen kylkeen piti lisäksi liittää HOPS ja todistus kielitaidosta (tässä vaiheessa riitti vielä yo-todistus.)

Viimein tuli Marian synnyttämisen aika ja jokainen oli verollepantava. Samaan aikaan Laosissa sain tiedon vaihtoon hyväksymisestä VY:n osalta. Verollepanon jälkeen meni pitkä tovi, kunnes sitten lopulta tuli kohdeyliopistoon hakemisen aika. Universidad Mayor halusi perustietojen lisäksi tietää minusta kaikenlaista jännää, kuten mm. veriryhmäni ja selvityksen vanhemmiltani, että he takaavat minun matkani taloudellisesti. Näin nyt ei syystä tai toisesta käynyt ja kysyinkin asiaa VY:n vaihtoasioiden ykkösmieheltä, ja tämä kertoi, että ko. lapun saa yliopistoltakin. Muita hakemukseen tarvittavia lappuja olivat virallinen selvitys espanjan kielen taidosta (omalla kohdallani EuroPass-todistus), todistus matkavakuutuksesta (sai toimittaa jälkikäteenkin) ja englanninkielinen opintorekisteriote. Taisipa mukana olla valokopio passistakin.

Tämän hakemuksen jälkeen kului taas aikaa, kunnes tuli vaihto-orientaatioiden aika. Siellä paperipakkaan tuli lisäyksenä Learning Agreement, joka käytiin sumplimassa tiedekunnassa. Käytännössä siinä siis selvitetään, mitä vaihdossa aikoo opiskella ja miten se pelaa yhteen opiskeltavan tutkinnon kanssa. Tämä hakemus tulee käydä läpi myös Chilen päässä paikallisen tahon kanssa. Lisäksi säilytykseen tuli lappu, jolla vahvistetaan lopulta Suomen päässä, että vaihto-opiskelut on suoritettu kunnialla. (Siihen on siis pyydettävä nimmarit kohdeyliopistolta vaihdon päätteeksi.)

Ja vihdoin saapui lopullinen sinetti lähdölle, hyväksymiskirje Universidad Mayorista. Se tapahtui sopivasti n. 1,5 kk ennen suunniteltua lennon ajankohtaa ja tämä aloitti toisen ruljanssin, viisumihakemuksen säätämisen. Otin ensin yhteyttä väärään mailiosoitteeseen Chilen lähetystössä (info[at]embachile.com) ja sitä ihmetellessä kuluikin sopivasti joulunpyhät. Onneksi luin kuitenkin erästä erittäin informatiivista blogia, josta huomasin lähettää tiedusteluni oikeaan osoitteeseen. (consulado[at]embachile.com)

Osoitteesta vastasi (englanniksi) erittäin avulias henkilö, joka laittoi listan tarvittavista liitteistä ja itse hakemuksen vastauksena. Tarvittavat liitteet olivat:

• valokopio passista
• rikosrekisteriote (puhdas sellainen, jonka tilaamiseen kannattaa muuten varata aikaa ja rahaa)
• todistus rahallisesta pärjäämisestä (KELAn lappu opintotuista ja muista on muy bueno)
• kohdeyliopiston vahvistus siitä, että sinne ollaan nyt oikeasti sitten menossa
• passikuva (värillinen)
• todistus kelvollisesta terveydentilasta (lääkärin tms. lausunto, että hakija on terve)
• voitelurahaa n. 330€ (selkkausten kaihtamiseksi tämä tarkoittaa siis vuoden opiskelijaviisumin hintaa)

Kuukauden verran aikaa meni siinä, että paperit sain hankittua ja siinä, että lähetystön päässä saatiin nämä liput ja laput käytyä läpi. Lopulta (tänään) kävin hakemassa viisumin ja tarvittavat muut paperit lähetystöstä. Lähetystön virkailijan kanssa tuli juteltua mukavia reilu tovi, kun odottelimme itse konsulin viimeistelevän ruokansa. Konsulin tuli siis vielä allekirjoittaa viisumipaperit.

Nyt kun kaikki hommat on kasassa, alkaa jo vähän jännittään. Ei kuitenka paljoo. Eipä. 

Loppuun vielä huumoria + lähetystön skaalailuskilssejä: